Syvällisyyksien näyttelytilassa

Epäsäännöllisiä kappaleita tuo yhteen erilaisia tekstikokonaisuuksia, filosofisia pohdintoja sekä rinnakkaiseloa edesmenneiden taiteilijoiden kanssa. Aki Salmelan kokoelmaa lehteillessä tuntuu kuin käyskentelisi eriskummallisessa taidemuseossa, johonkin ajan katveeseen kupsahtaneessa näyttelyssä. Esillä on vinksahtaneita huoneita, puhuvia esineitä, katoamattakin löydettyjä tekstejä ja syvällisiä tuokioita, joiden elementit kurottelevat kohti jotakin todellisuutta merkityksellisempää. 

Teoksen avaavat proosarunot ovat kuin paikkaan sidottuja ajatuskudelmia, hiottuja päiväkirjamerkintöjä jostakin mieleen iskostuneesta oivalluksesta: ”ajatellessaan ihminen hapuilee tiheässä viidakossa, joka on kasvanut sekalaisesta eletyn elämän materiaalista.” Viidakon polut vakiintuvat ajan kanssa helpommin kuljettaviksi reiteiksi. Polut saavat ihmettelemään, miksi edes kaivata uuteen suuntaan, kun niiden johdattelemana pääsee aina turvallisesti perille.

En kiirehtisi luonnehtimaan tekstejä proosarunoiksi vaikka ne ovatkin proosarunon muotoisia. Ne ovat ehkä paremmin pitkiä aforismeja tai lyhyitä esseitä, mutta silti tuntuisi epäkohteliaalta kieltää niiden olevan runoja.

Edessäpäin on niin ikään proosarunollinen huonekalujen innoittama osasto, jossa esimerkiksi tuoli ”[…] hymisee, ja vaikenee. Panet sen minne hyvänsä, se on ollut siellä aina.” Huonekalusalia ympäröivät perinteisemmät runo-osastot, jotka ovat varsin erilaisia keskenään. Ensimmäinen sisältää huomattavan pohdiskelevia, aforistisia säkeitä: ”Mennyt johtaa / tähän hetkeen, joka on // kaikki, mitä koskaan on ollut.” Oivaa jakoa edellisen osaston filosofisille merkinnöille siis. Tematiikkakin on osittain päällekkäistä. Toisen runo-osion kattaa pitkä, fonteilla ja kollaasimaisuudella leikittelevä runo ”Niin kuin muste rakastaa paperia”, jonka fragmentit vaikuttavat lainatuilta Kari Aronpuron klassikkokokoelman Aperitiff – avoin kaupunki (ntamo, 2015) hengessä: ”FINEST QUALITY”, ”£7,99”, ”LINNANMÄKI LOISTAA KYMMENEN PÄIVÄÄ”. Vaihtelevat kielirekisterit ja tyylit rikkovat miellyttävästi kokonaisuuden vakavamielisyyttä.

Vieläkin edempänä teoksen näyttelytilassa odottaa eräänlainen Giorgio de Chirico -kokoelma nimeltä ”De Chiricon taulun nimi”. Osastossa muun muassa surrealisteja inspiroineet maalaukset avautuvat proosarunoiksi impressioina ja assosiaatioiden kautta. Osaston nimi keskustelee moneen suuntaan, sillä se viittaa myös Bo Carpelanin kokoelmaan Kleen taulun nimi (Otava, 1999).

Yksi hedelmällinen lähestymistapa Salmelan monipuoliseen kokoelmaan voisikin olla teoksen lukuisten keskustelukumppaneiden tarkastelu. Suoraan nimeltä mainitaan de Chiricon lisäksi Guillaume Apollinaire, Ezra Pound, W. H. Auden ja Charles Olson, mutta Salmelan tekstit viittaavat, inspiroituvat ja lainaavat myös nimien tuolla puolen: ne käyvät vuoropuhelua nimeämättömien tekstien, toisinaan paikkojen ja kielten kanssa.

Kokoelman lopusta löytyy myös kaksi Stéphane Mallarmén proosarunoa Salmelan kääntäminä, minkä voi nähdä osana teoksen intertekstuaalisuutta. Suomennosten liittäminen mukaan on vähintäänkin merkki niiden sukulaisuudesta Salmelan omien pohdintojen kanssa. Molemmat löytävät arjesta ja tavallisista esineistä filosofisuuteen yltäviä runollisia ulottuvuuksia.

Lukuisat lainaukset ja viittauskohdat asettavat Salmelan tekstit niin sanotun suuren runouden rinnalle. Vaikka Salmela on hyvässä seurassa, ja hän on myös itse hyvää seuraa, heijastaa keskustelukumppanien herrakerho myös kaanonin yksipuolisuutta.