Suru kääriytyy Exceliin

Olen vältellyt tähän kirjaan tarttumista koko kesän. Petra Vallilan esikoisrunoteos Ehkä sijoittuu toimistoon, ja minun on palattava työpaikalleni mainostoimistoon, ennen kuin pystyn lukemaan sen. Toimistoestetiikka on kiinnostava valinta runoteokseen – Vallilan teoksessa koko teema kiertyy sen ympärille. Teos hyödyntää tekstuaalisia tehokeinoja sulkumerkeistä erilaisiin asetteluihin ja toistoon.

Kieli on tuttua. Se on maanantaiaamun palaverikutsu ja sähköpostiketju asiakkaan kanssa. Tällaisen yrityskielen keskellä moni elää, minäkin. Teoksen toimistoestetiikka näkyy myös visuaalisesti: sivuilla on kuvia esimerkiksi sälekaihtimista ja erilaiset ruudut muistuttavat selaimia ja ohjelmia. Ehkä ei tyydy vain toistamaan vaan purkaa toimistokielen [ja -elämän] pikkuisiksi yksityiskohdiksi ja näennäisiksi valinnoiksi. Painavin tehokeino sijaitsee sulkumerkkien sisällä.

“Ajatteli[t/n] että olisi[t/n] kertonut jotain”

Sanojen merkitykset aukeilevat ja tuottavat uusia mahdollisuuksia kohtaamiseen ja kohtaamattomuuteen, mutta valinta jää avoimeksi, kohtaamista ei tapahdu. Luen yksinäisyyttä sivu sivun perään. Teos yhdistää yksinäisyyden ja merkityksettömyyden tunteen kipeästi toimistoarkeen ja työelämään, mutta valinnan mahdollisuus tuottaa myös absurdia huumoria, joka on kuin epätoivoinen pakoyritys sisällöttömästä työstä. Tässä teoksessa ei puhu uusliberalistinen menestyjäyksilön ihannehahmo: nyrjähtänyt kommunikaation yritys alleviivaa sitä, kuinka paljon annamme itsestämme työlle – nyt puhuja tahtoo kysyä vilpittömästi ja olla ihminen, kenties vastustaa sitä, miten työ kolonisoi työntekijän elämän. Mutta onko työssä sijaa elämälle?

Teemaa käsitellään surun ja menetyksen kautta:

 “työpaikall[a/e] vastaanotettu / suru saa luokan ja diaarinumeron, jos asia koskee asiaa […] mitä x:stä olisi tullut? [x/y] / haluaisin muistaa oikein edes sellaiset joita en ymmärtänyt”

Elämä tapahtuu, mutta työ jatkuu. Työ ulottuu jopa kuoleman tuolle puolen: sitä pidetään arkisena tukirakenteena, johon nojata kun jokin sortuu. Muisto: hämärässä toimistohuoneessa välitetty suruviesti. Mitä tehdä, haen vettä ja istun alas, kerron yhteisen ystävämme yllättävästä kuolemasta. Katsomme toisiamme, epäuskoisina. Hän itkee hiukan. Sitten palaamme töidemme pariin. Kun tekee työtä, ei [tarvitse/voi] ajatella.

Huomaan, että rasitun sanojen keskellä olevista sulkumerkeistä ja kauttaviivoista, kun luen tätä päivän päätteeksi työpaikan sohvalla. En [ehkä/enää] kaipaa keskeytyksiä sanatasolla. Kiinnitän huomiota lukutapaani: luen tunnollisesti kaikki merkit. Luen kaiken merkityn todeksi ja molemmat vaihtoehdot ovat totta yhtä aikaa. Potentiaalisuuden äärelle pitää pysähtyä, ponnistella hyväksyäkseen mahdollisen tapahtumattomuuden. En pidä siitä, mutta pysähdyn sanoihin, takerrun: täytyykö aina valita itse ja muodostaa kokonaisuus, onko se edes mahdollista. Teos pakottaa lukijan työhön, johon en halua ryhtyä.

Ehkä on temaattisesti ja muodoltaan ehjä kokonaisuus. Tämä on teos, johon palaan – se tavoittaa jotakin, ehkä haavoittuvaisuutta, työelämän ytimestä. Sanana ehkä viittaa epävarmuuteen ja valintoihin. Ikään kuin valintoja olisi; tämä on sinun vaihtoehtojesi valikoima.