Surrealismi on parasta mindfulnessia

Automaattikirjoitus oli 1900-luvun alun surrealistien suosima tekniikka, jonka tarkoitus oli vapauttaa alitajunnan spontaani luovuus. Mutta mitä annettavaa kirjallisella automatismilla on nykyrunoudelle?

Tuukka Hämäläisen Corpus Automaticum on tuotettu kokonaan automaattikirjoituksella. Hämäläinen palaa runouden pariin yli kymmenen vuoden tauon jälkeen, kirjoitettuaan välissä niin romaanin, lyhytproosaa kuin tietokirjallisuuttakin.

Automaattikirjoituksessa sattumalla on luonnollisesti merkittävä rooli. Kuten yksi teoksen runoista asian ilmaisee: ”Käsikopelolla eteenpäin, / kähmäisesti ja sinne päin, / mitä sattuu kunhan sattuu”. Sattumanvaraisuutta lisää, että runojen otsikot on arvottu valmiista joukosta otsikoita. Automaattikirjoituksen paradoksi kuitenkin on, että kirjoitus sujuu estottomammin, jos tekstiä saa myöhemmin muokata. Tämän huomasivat jo surrealistit, ja saman vapauden on Hämäläinenkin itselleen suonut. 

Teoksen nimi tarkoittaa automaattista ruumista, ja ruumiillisuus onkin yksi teoksen keskeisistä piirteistä: ”Kaareutuvat selät muodostavat / matkanteon hilpeimmät osuudet / kauhea ontelo ulottuu / kutsuu vihloutumista anova vihko”. Teoksen syntyprosessin huomioon ottaen ei ole yllättävää, että kirosanoja ja viittauksia seksiin on myös varsin paljon. Toisaalta runot sisältävät myös keinotekoisen vanhahtavia ilmauksia, kuten ”koiruuksia mielessään”, ”joltensakin tuskaista” tai ”pataluhat masiinat”. Runojen kieli siis poikkeaa vakavan lyyrisestä rekisteristä. 

Corpus Automaticum tosin korostaa menetelmäänsä siinä määrin, että itse runojen analysointi tuntuu usein turhalta. Jo kansilieve paljastaa, miten runot on kirjoitettu, ja teos sisältää myös Hämäläisen jälkisanat ”Mitä sylki suuhun tuo: merkintöjä automaattikirjoituksesta”. Itse huomasin lukiessani huomioni kiinnittyvän enemmän kehystykseen kuin runoihin. Se kertoo varmasti minusta lukijana mutta paljastaa myös jotain teoksen luonteesta. Kyseessä on oikeastaan konseptuaalinen runokokoelma, jossa teoksen tekoprosessi on kirjallista arvoa tärkeämpi.

Teosta voisi kutsua myös kirjalliseksi self-helpiksi. Jälkisanoissaan Hämäläinen kertoo pyrkivänsä automatismilla ”eroon pakonomaisesta kontrollista ja loputtomasta vatvomisesta, joka koskee testin ja teoksen tulkintaa, sen herättämiä reaktioita, sen myyntikelpoisuutta tai tarkoitusta”. Ei liene sattumaa, että Hämäläinen on kirjoittanut kirjan pakko-oireiden kanssa elämisestä. Tätä vasten luettuina jotkin teoksen runoista onnistuvat koskettamaan: ”Siinä sitten seison montussani, ääni hokee mantraa siitä kuinka surkea ja mitätön olen, ja pyydän vieläkin, aina vaan hamaan maailman tappiin: vaikene sisäinen ääni, en jaksa sinua enää.”

Kokoelma päättyy eräänlaiseen vapaasti assosoivaan meditaatioon, jossa hengitellään ja ollaan läsnä: ”Hengitys // ohikiitäviä valoja // aivoitusten hiljaista rasahtelua // […] lipaisu huulilla ja kaksi haurasta sanaa // olen tässä”. Surrealismi oli aikoinaan liike, jolla oli vallankumouksellisia pyrkimyksiä. Nykyään sen tekniikoista on tullut kirjallista mindfulnessia. Oireellista ajallemme, jolle on tyypillistä suurten, kollektiivisten hankkeiden typistäminen yksilöllisiksi hyvinvointiprojekteiksi.