Sotilas ei antaudu

Kuten sotilas ei osaa antautua niin myös taistelun kieli pitää pintansa heteroseksuaalisen rakkauden ja halun kuvaamisessa. Suvi Valli tutkii neljännessä runoteoksessaan Sotilas tätä kielen militaristisuutta.

Sotilas puhuu halusta kahden näkökulman kautta: sukupuolen ja valta-asetelman. Heteroseksuaalinen halu näyttäytyy kahden sukupuolen, miehen ja naisen, vastakkainasettelun kautta. Teoksen jännitteen luovat siis perinteiset, binääriset sukupuoliroolit, joihin halu ja ruumiillisuus kiinnittyvät.

Voiko miestä ja naista pelkistää haluajaksi ja halun kohteeksi enää näin stereotyyppisellä tavalla? Mies on sotilas, valloittaja, naisen rooli on olla alistuva nainen, miehen halun ja toiminnan kohde. Asetelma on kieltämättä loppuun kaluttu ja herättää monenlaisia assosiaatioita.

Anni Katajapuu kirjoittaa kritiikissään Nuoressa Voimassa (2/25): ”Sukupuolen binäärisyys ja maskuliinisuuden ihannointi tuntuvat suorastaan häiritseviltä ja peittävät alleen runojen muut kerrokset.”

Myönnän oman vaikeuteni asettautua lukemaan alistuvista naisista ja valloittavista miehistä, mutta omaa lukukokemustani ohjaa nyt halun poetiikka. Nainen alistuu, koska haluaa. Halun ei tarvitse olla oikeassa, halulla ei tarvitse olla emansipatorista intressiä tai tehtävää. 

”Äsken minulla oli vielä jalat / nyt enää halu jäädä hänen käsiinsä.”

Teos puhuu suoraan: ”minulla on maha ja mahalla spermaa”, mutta kielenkäytössä on leikillisyyttä, joka keventää sotaisaa ilmaisua. Teoksen kieli soljuu pehmeästi mutta varmana. Sointuva äänteellisyys saa lukemaan ääneen:

”Sisälläni on tila josta en tahtoisi pois. Halunalainen luola / ilman omuutta, ilman onnea, onnettomuutta, ilman / halki hajallaan”

Sotilas tutkii valloittajan ja valloitettavan asemia, mutta hapuilee pois taistelukentältä luontokuvaston avulla. Kukat ja puut muistuttavat luonnon runsaudesta ja tuhlaavaisuudesta – kukat eivät alistu, eivätkä ymmärrä valloitusta. Luonnon välinpitämätön runsaus asettaa vähäpätöiseen asemaan resurssien puolustamisen, ihmisten keskenään sopimat rajat ja omistamisen käsitteen.

Sota on lopulta epäinhimillisyydessään outo vertauskohde halulle ja rakkaudelle, ja teoksen puhuja tuntuu ymmärtävän sen:

”Öisin se säröilee kysymään, haluaako tämä mies minun olevan yksi nainen / niinkuin sotilas on yksi mies jota sota ei kaipaa / vai mahtuuko tähän ihminen”

Kun ”tuntematon mies myytti selässään” ilmestyy teoksen kolmannessa osassa, ajattelen menneiden vuosikymmenten kotimaisen kirjallisuuden ja kulttuurin kuvastoa, tarinoita sotilaista, kotiinpalaavista ja vieraalle maalle tunkeutuvista. Ajattelen sotaa, en rakkautta, en miehiä enkä naisia.

”Ilmestyy tuntematon mies myytti selässään. // Se on raskas ja raskaammaksi käy mitä lähemmäs tulee. / Myytillä on saappaat ja maastopuku, ei sitä erota maisemasta, / ei miehestä.”

Erityisesti teoksen kolmas ja neljäs osa purkavat militaristisella ja binäärisellä kielellä kirjoittamisen perusteita. Ehkäpä Sotilas kirjoittaa viime vuosisadan ruraalin suomalaisen kirjallisuuden päälle oman militarismia purkavan fantasiansa? Sillä jos teoksen nainen alistuukin miehelle, mies alistuu kirjoitukselle. Sotilas joutuu muusaksi vastoin tahtoaan. Kielellä on valta kirjoittaa yli, nimeäminen kadottaa tuntemattoman.

”Liikutaan kielen tienoilla. Tähän on maatunut moni aarre, / seuraa sivusuonia.”

Maskuliininen sotilas esitetään myös haavoittuvaisessa asemassa suhteessa ympäristöönsä ja instituutioon, eli armeijaan, sillä sota ei yhtä miestä kaipaa eikä rivisotilaan asema ei ole kummoinen. Sukupuolten binäärisen vastakkainasettelun purkaminen tapahtuu ruumiin kuolevaisuuden kautta. Ruumis ja vihollinen häviävät lopulta.

Vaikka olen nyt kirjoittanut militaristisen kielen kritiikkiä ja analysoinut sen purkamista noin 450 sanan verran, lainaan tähän loppuun vielä katkelman siitä, kuinka onnistunutta rakkauden ja halun kuvaus teoksessa kuitenkin on. Kielessä yhdistyvät sodan sanat, leikillisyys, puhujan paljaus ja haluava ruumis:

”Minun ei pitänyt rakastaa häntä, mutta hän osui minua silmiin. / Jäin käsiin. // Lankesin. // Hampaiden taakse jää se, kuinka kaaduin. Antauduin, / muistutin peltoa, soisia aukeamia / ja sulkeumia, kun minuun osui / sykin.”