Aija Andersson

Ehjä
80 sivua
Kulttuurivihkot 2024
ISBN 978-952-411-011-2
Olen helsinkiläinen kirjoittaja, sanataideohjaaja ja kriitikko. Ajattelen runoteosta kutsuna tilaisuuteen, jonka luonne paljastuu hitaasti lukemalla. Teokset ovat ihastuttavan erilaisia. Näinkin voi tehdä, tällaisiakin ajatella, mietin usein lukiessani. Olen ensimmäiseltä ammatiltani teatteri-ilmaisun ohjaaja, sittemmin opiskelin kirjallisuutta Jyväskylän yliopistossa. Minulla on kaksi lasta.

Mikä muuttuu, kun ihminen tietää kuolevansa pian? Aija Anderssonin postuumisti ilmestynyt Ehjä antaa henkilökohtaisia ja suoria vastauksia: ”Ajankulu on samanlaista / huone, lattia, naarmu / ovat ovat ovat”. Puhujan kyky olla läsnä työntää yhä uudelleen kuoleman pois elämisen tieltä. Mennyt ja tuleva haihtuvat kuin pisarat iholta rannalla. Ehjässä on kesä, elämän vuodenaika.

Andersson kirjoittaa pääsääntöisesti säerunoutta. Joissakin proosamuotoisissa runoissa on vinoviivoja, kuin hahmotelma säenjaosta. Vinoviivat ja muutaman runon nimeä ympäröivät sulkeet merkityksellistyvät. Näkyykö niissä kesken jäänyt työ? Ehkä tekijä ei ehtinyt saada varmuutta, pitäisikö runon nimi jättää. Toinenkin tulkinta on: Säejaon hahmotelmilla ja sulkumerkeillä ilmaistaan jotakin siitä, mitä ehjä tarkoittaa. Teos on ehyt juuri tällaisena. Ratkaisut ovat valmiita kuin valokuvaan pysähtynyt liike.

Mitä ehjä tarkoittaa ja mikä sen lopulta erottaa rikkinäisestä? Nimirunossa mieli on pirstoutunut välkehtiviksi siruiksi: ”hajaannus kärkiä / reunoja sivuja, laitoja äärtä / peilinpaloja eilisen hologrammeja”. Ne eivät voi mennä enempää rikki. Ehjä alkaa merkitä teoksessa hajaannuksen hyväksyntää ja syleilyä. Andersson kohdistaa lukijan katseen kokemusten sirpaleisuuteen ja runojen erilaisuuteen. Teos muistuttaa japanilaista ruukunkorjaustekniikaa, kintsugia, jossa rikkonaisen astian palat liitetään yhteen kullalla. Halkeamat tulevat osaksi ehjän esineen luonnetta. 

Runot ovat monimuotoisia: joukkoon mahtuu realistisen tilannekuvien ja aforismien lisäksi monitulkintaisia impressioita, joiden ääreen palaan uudelleen. Syntyy vaikutelma runoilijasta, joka on loppuun saakka etsinyt kirjoituksen ja rekisterinsä mahdollisuuksia, silmuja, joista puhkeaa uutta. Elinvoimaisuus tuo teokseen surumielisen, katkenneen elämäntyön sivumaun. 

Manalan koirien räksytys kantautuu teoksessa ihmisten väliin pyytämättä: ”Tuo mitä sanot johtuu siitä / että olet kohta poissa”. Ehjä piirtää esiin mullistuksen, jonka vakava sairaus tuo kohtaamisiin ja ihmissuhteisiin. Toisinaan tuntuu, että sairaan on kamppailtava mahdollisuudesta elää tekemättä jatkuvasti kuolemaa. Hänelle tarjotaan hanakasti kuolemisen kokemusasiantuntijan roolia: ”Katsot minua katsot peiliä // Millaista on kulkea kohti elämän päättymistä? / Odottaahan lopussa rauha, onhan perillä jo tyyni?” Kuva jää kuitenkin särisemään, peili on levoton. Puhuja ei suostu viitoittamaan reittiä kohti elämän päättymistä, vaan kohti seuraavaa yhä elävää hetkeä. 

Runot tulevat lähelle, kuin Andersson haluaisi juuri minun tietävän. Suorasukaisesta ilmaisusta nousee myös tekijälle ominaista huumoria. Se estää teosta vaipumasta sietämättömään alakuloon. 

Teoksen jäljiltä ajattelen, että elämän lopussa olisi ensiarvoista tulla kohdatuksi jonakin muuna kuin sairaana: siis hauskana tyyppinä, elokuvien ystävänä tai oikukkaana rakkaana, kaikkine ominaisuuksineen joita elämä on tarjonnut. Kuolemassa ei ole traagista vain elämän päättyminen, vaan se miten lopun läheisyys heijastuu jäljellä olevaan elämään. Teoksen päättävä runo tarjoaa avaran ja rauhoittavan näkymän: ”Mutta lähtijät eivät lähde / He sammuvat niin kuin syttyivät / kerran, pienet auringot // Yhdessä kohdassa hämärtyy / Tässä, missä valostui, lämmin // Tunnemme sen”. Kuin puhuja ohjaisi käteni kallion pintaan kokeilemaan, miten se on vielä auringon säteiden mentyä selvästi lämmin.

Olen helsinkiläinen kirjoittaja, sanataideohjaaja ja kriitikko. Ajattelen runoteosta kutsuna tilaisuuteen, jonka luonne paljastuu hitaasti lukemalla. Teokset ovat ihastuttavan erilaisia. Näinkin voi tehdä, tällaisiakin ajatella, mietin usein lukiessani. Olen ensimmäiseltä ammatiltani teatteri-ilmaisun ohjaaja, sittemmin opiskelin kirjallisuutta Jyväskylän yliopistossa. Minulla on kaksi lasta.

Kommentit kritiikkiin

Vastaa


helmiHelmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
runsaudensarviRunsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
monoliittiMonoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
kaleidoskooppiKaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
toimijaToimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
kertojaKertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän on pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
ikimetsäIkimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
kävelykatuKävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
hah!HAH!-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
hmm...HMM…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.