Runoversot kasvattavat uudenlaista lukijuutta

Kansalliskirjailijamme suuruutta on aina yhtä hauska ihmetellä, ja paras tapa ihmettelyyn on tietenkin tämän myyttisen hahmon runouden lukeminen. Viime vuonna julkaistu antologia kuvastaa kirjailijan laatua ehkä kaikkein selkeimmin: Aleksis Kiven runous on vuonna 2024 yhä kiinnostavaa.

Ilokeimon kivikummuilla on Sakari Katajamäen toimittama pitkän Kivi-tutkimuksen myötä valmistunut teos, johon on rekonstruoitu Kiven runoista niiden varhaisimpia versioita, Katajamäen sanoin runoversoja. Teos kurottelee Kiven runouden alkuhämäriin: Se koostuu kahdestakymmenestä eripituisesta runorekonstruktiosta, joiden pohjana on käytetty Kiven Runoelmia 1–5# nimellä kulkevien käsikirjoitusvihkojen sisältöä. Kunkin runon pohjana toimii runon vanhin käsikirjoitusversio, johon kuuluvat esimerkiksi vanhimmat niihin tehdyt korjaukset, yliviivaukset ja mustekynällä raapustetut huomiot. Jokainen runo on käynyt läpi omanlaisensa arkeologisen mankelin. Teoksen ensisijainen tarkoitus ei ole kuitenkaan ”noudattaa orjallisesti Kiven varhaisimpia lyijykynäjälkiä” vaan luoda hyvää sanataidetta.  

Käsikirjoitusvihkojen sekavuudesta saa hyvän kuvan tutkailemalla SKS:n sivuilta löytyviä skannauksia. Kiven tuottamaa tekstikorpusta löytyy arkistojen kätköistä aina runokäsikirjoituksista kirjeenvaihtoon, piirroksiin, henkilöasiakirjoihin ja jopa laskuihin. Yksityisyys on näemmä harvoja etuoikeuksia, josta kirjallisuushistorian suurmiehet eivät nauti.

Teoksen kattavat jälkisanat toimivat kiinnostavana ikkunana kirjalliseen jälleenrakentamiseen. Ne valaisevat Kiven kirjailijanlaatua ja 1800-luvun lopun runouden kirjoittamisen teknisiä käytäntöjä. Teos vakiinnuttaa kirjallista arkeologiaa suomalaiseen lukemisen kulttuuriin: ”Runojen varhaismuodot synnyttävät erilaisia vaikutelmia. Joidenkin lukeminen muistuttaa jazzstandardin kuulemista uutena tulkintana, jossa pienin omintakeisin keinoin tulkittu kappale saa tuoreita sävyjä ja siitä huomaa uusia yksityiskohtia.” Miten upea analogia! 

Jälkisanat luisuvat paikoin Kiven runouden osien, kuten vaikutteiden ja metristen ominaisuuksien triviaaliin fiilistelyyn, mikä pehmentää teoksen akateemista klangia. Teos voi toimia lukijalle myös sisäänheittona runomittojen maailmaan.

Luettavuutta helpottaisi, jos teoksen massiiviset jälkisanat olisi jaettu alku-, väli- ja loppusanoiksi. Myös osastojen alut kaipaisivat selittäviä tekstejä, esimerkiksi tiedon siitä, miltä vuodelta runot ovat peräisin. Kaikille paitsi Kiven runotuotannon pohjamutia myöten tunteville teksti vaikuttaa aluksi epämääräiseltä massalta.

Kaltaiseni maallikko sai eniten irti teoksesta avaamalla sen viereen Aleksis Kiven Runot (SKS, 2000), joka sisältää runojen vakiintuneet versiot sekä Kiven myöhemmin kirjoittamia toisintoja. Kolmen eri runoversion kursorinen selailu ja vertailu olikin nautinnollisinta epälineaarista lukemista hetkeen. Kirjaesine muodostuu Ilokeimon suurimmaksi haasteeksi: hyperlinkeillä toimivalla verkkoalustalla runojen keskinäinen vertailu olisi sujuvampaa, mikä tarjoaisi ehkä helpomman tavan syventyä Kiven runouden genealogiaan.

Mutta entäs itse runous? Rekonstruktiot ovat soljuvia ja ammattimaisesti toimitettuja – Kiven itsenäinen ääni kaikuu niissä kirkkaana, uudenlaisessa sävellajissa. Monet muotoratkaisut ovat kiinnostavia jopa tämän päivän runouden estetiikoissa marinoituneelle lukijalle. Kiven poetiikassa modernin ja romanttisen runouden traditiot yhdistyvät omalakisesti, eikä runous ole liioin saastunut aikansa kansallisuusaatteesta – asiasta, joka on latistanut kirjallisuutta läpi aikojen. 

Ilokeimon kivikummuilla on tarpeellinen runoarkeologinen avaus. Sen lähtökohta on leikkisä, ja uudenlaista lukijuutta ehdottava. Kenen kotimaisen runoilijan alkulähteille tulisi päätyä seuraavaksi?