Runo, vesiväritahra

Pekka Toivosen esikoisrunokokoelma on esineenä hyvin kaunis ja herkkä. Valkoisen kannen läikkä muistuttaa kastuneelle paperille levinnyttä vaaleaa vesiväritahraa. Hitaita on kirjoitettu valkoisilla kohokirjaimilla niin, että vain ääriviivat erottuvat. Vaikuttaa lähes siltä, että vettynyt läntti on nimeä olennaisempi. 

Tekstiä on vähän, ja monet tekstit ovat yhden sanan runoja: ”yöntekijä”. Niiden lisäksi teos sisältää typografialla, välimerkeillä, tekstin yliviivauksella ja numeraaleilla kokeilevia tekstejä sekä listarunoja. Joukosta löytyy myös yksi punaisella kirjoitettu runo. Kirjoitusta on vain joka toisella sivulla, ja sivunumerot on merkitty tyhjille sivuille tilan merkitystä korostamaan. 

Minimalismiin perehtynyt Kristian Blomberg on kirjoittanut, että sanarunojen poetiikkaa voi tarkastella etsimällä tapoja, joilla sanoille luodaan uusia merkityksiä. Keinoja ovat esimerkiksi sanataskut tai sanahahmon yllättävät suunnanmuutokset. Hitaissa yleinen tilanne on ”yöntekijän” kaltainen sanahahmon liikahdus, jossa yleisesti tunnettua käsitettä muutetaan yhdellä tai useammalla kirjaimella yhä tunnistettavaksi mutta arkikielelle epätavalliseksi ilmaukseksi. 

Blomberg erittelee mahdollisia lukutapoja painottaen, että juuri selvien lukuohjeiden puuttuminen on minimalismille ominaista. Toisinaan Hitaita hyödyntää tuttujen ilmausten voimaa ajattelun nytkäyttämiseen: ”Mikä on kun ei runo tule”. Runo voi rinnastua esimerkiksi uneen, ja onkin hauskaa ajatella, että runon tuloa voisi odottaa samalla tavalla kuin nukahtamista. Kokoelmasta löytyy toinen samaa ideaa varioiva teksti, jonka sävy on erilainen: ”Aina ei runo tule. / Aina tule runolle.” Kaksimielisyys herättää kysymyksiä, sillä näkökulma huulenheittoon ei ole ilmeinen.

Kokoelman ulkomuodon lisäksi kirjallinen ilmaisu on toisinaan koskettavaa, vaikka pilke silmäkulmassa säilyy: ”Surun murre”. Herkkyys välittyy joskus jopa sanattomasti, kuten aaltomaiseen muotoon asetelluista sulkumerkeistä. Hitaiden materiaalisuus muistuttaa paikoin Riikka Simpuran teosta Painottomuus (Poesia, 2022). Kuitenkin siinä, missä Niklas Ferm kritiikissään toteaa Painottomuuden tutkivan arkipuhetta ja kutsuvan ”viipyilyyn, katseluun, sanan ja hiljaisuuden kuunteluun sekä (kosketus)yhteyteen sivujen materiaalisten rajojen kanssa ja niiden yli”, on Toivosen kokoelman sävy pääosin kärkevä ja humoristinen. Yleisvaikutelma rakentuu esimerkiksi yhteiskunnallisista piikittelyistä, kuten ”vanHUS” tai kevytmielisistä sanalöydöksistä: ”Partytuuri”. 

Hitaita vaikuttaa Painottomuuden tavoin kumpuavan arkipuheen ja -kirjoituksen ilmiöistä, ja ehkä erityisesti digitaalisen vuorovaikutuksen käytännöistä: ”Oma IBAN. / Oma ICE. / Oma CV. / Oma TV.” Digitaalisuuden käsittelyssä teos hyödyntää vastavoimana materiaalisia keinoja, kuten erikoismerkkejä, värejä sekä yliviivaamista. Hitaan ja nopean kulttuurin yhteensovittaminen on hankalaa, mutta pidän onnistuneena sitä, miten herkän ulkoasun välittämä rauhallisuus ohjaa harhaan, sillä tekstin tasolla hälisee: ”kesken rauhan / tuuleen makaamaan”.