Rakkauden siitepölyaika

Samaan tapaan kuin olohuoneessa seisova akvaario on pala paratiisiluontoa, Vain heteitä on eräänlainen himon ja hellyyden biotooppi. On ihme, mitä rakastuminen tekee aisteille ja läsnäololle, ajantajulle ja ajatuksille: 

”Tapahtuu sitten niin, että syömme muovaamaasi leipää.

Lihaisina pilven lohkareina se repeytyy etsimään suun keidasta,” 

Iltaleipien syöminen saa raamatullisia sävyjä, arki tuntuu pyhältä. Teos ammentaa romantiikan perinteestä ja sisältää paljon mainintoja eri aikakausien taiteilijoista. Vaikutteita voi aavistaa tekstistä, mutta tekijöillä on toinenkin rooli. Teoksessa kirjahylly asettaa puhujan tunteet ja niiden kaunokirjallisen ilmaisun osaksi suurempaa kertomusta. Puhuja kääntyy vanhojen mestareiden puoleen kuin jakaakseen huumaavan elämäntilanteensa: ”Tervehdin kaunista Sapfoa, Whitmania, Wildeä, Woolfia, kukkoilevaa Liberacea, joiden vastaukset ovat omalaatuista säveltaidetta”. Rakastuminen tuo myös lukemiseen erityisen sävyn. Kirjojen tutkiminen ja selailu tarjoavat vilvoittavaa vaihtelua intensiiviselle läsnäololle. 

Teos ottaa miellyttävästi etäisyyttä riuduttavan intohimon myyttiin. Runot kuvaavat iloista huumaa, jossa ei tarvitse pelätä mitään: ”Turvan tunne liitää yhä yllämme joka valossa.” Runoissa on paikoin tyylillisiä nyrjähdyksiä, jotka tuovat inhimillistä outoutta taitavasti pulppuavaan lyyriseen puheeseen. Kun ”tapahtumien kulku tuntuu luonnollisimmalta asialta maailmassa”, alan lukijana heti epäillä luonnollisuutta ja ihmetellä, mistä moinen seksuaalivalistuksen sävy livahti romantiikan keskelle. Sellainen puhuja tässä teoksessa kuitenkin on: ei ainoastaan hallitusti cool, vaan myös höpsö.

Teoksen mielenmaisema tuo mieleen Katri Valan säkeet Kaukaisesta puutarhasta (1924): ”Mitä siitä, että monivärinen ihanuus / varisee kuihtuneena maahan. Onhan kukittu kerta!” Lievosen puhuja jatkaa ajatusta melkein saumattomasti: ”Nautinnon huume on huuhtoutunut kaiken todellisen yli / eivätkä aika / tai sen seuraukset merkitse mitään.” Nautinnon nykyhetki tuntuu kattavan koko elämän, kuin kohtaaminen antaisi merkityksen kaikelle jo tapahtuneelle ja vielä tapahtumattomalle. Carlos Lievosen runot ovat aistivoimaista tykitystä, kuin rakkaus olisi kirkastanut kaikki ympäristön värit ja muodot. Siellä täällä runoissa näkyy myös viittauksia mädäntymiseen tai kuolemaan, kuin pahoja enteitä.

Rakastavaiset eivät saa tarpeekseen toistensa hengittämästä ilmasta. Minun täytyy kuitenkin nostaa välillä katse kirjasta syreeneihin, pitää taukoa kiimasta. Puhuja välillä sinuttelee, mutta en ota sitä henkilökohtaisesti, pikemminkin tunnen olevani kärpänen rakastavaisten katossa. Kaksikolla on toisensa, he ovat riippumattomia kaikista ja kaikesta. ”Vastarakastuneet kyllä ärsyttää”, tietää Ultra Bran kappale ”Ilmiöitä” (1999). Pieni ulkopuolisuudentunne tulee välillä lukemisen keskelle, mutta teos tarjoaa varmasti kaikupohjan symbioottista suhdetta läpi elävälle. 

Vain heteitä kuvaa kahden miehen suhdetta, tämän avaimen saa lukija jo nimestä. Vihjeet sivuuttaen luin kuitenkin teosta alkuun heteronormatiivisesti. Hetero-oletukseni oli kiusallisen sinnikäs. Jopa kohdassa ”hyllyillä vain oikeita hinttejä” luin aluksi hintit vihjeiksi ja aavistuksiksi (engl. hint), vaikka kohta viittaa sateenkaarikirjailijoihin. Ehkä tällä tavalla seksuaalivähemmistöt ohitetaan usein myös lukemisen ulkopuolella. Suhtautumistapa voi olla opitusti sokea, vaikka se ei olisi ennakkoluuloinen. Vain heteitä saattelee heteronormatiivisen lukijan aiheellisten pohdintojen äärelle, mutta myös asemaan, jota hän joutuu harvemmin kokemaan: Syrjään, kysymään osallisuuttaan kaikesta kivasta, mitä teoksessa esitetään. 

Teoksen henkilöt ovat ottaneet sukupuolet haltuun, he kulkevat perinteisten sukupuoliroolien välillä kuin olisivat purkaneet turhan väliseinän isosta asunnosta. Teoksen sinä on tyyppi, joka pilkkoo puita, leipoo, neuloo ja kerää kukkia. Syntyy mielikuva elämästä, jossa on tilaa ja mahdollisuuksia ilmetä rajattomasti.