Jorma Martikainen

Hän sanoi
65 sivua
ntamo 2024
ISBN 9789522158901
Olen filosofian väitöskirjatutkija ja kirjoittaja. Kirjallisuuskriitikkona olen kirjoittanut eritysesti runoista ja esseistä, mutta kirjoitan myös fiktiosta ja tietokirjallisuudesta.

Jorma Martikaisen kolmas runoteos Hän sanoi palaa runouden ikuisen aiheen eli rakkauden pariin. Keskiössä on rakkaus ennen ja jälkeen lemmityn lähdön, surun ja kauniiden muistojen ristiveto. Myös luonto on vahvasti läsnä, sekä rakastetun kanssa vietetyissä menneissä hetkissä että nykyisyydessä eron jälkeen. Moni havainto runoissa palaa luontometaforaan, ja luontometafora rakkauteen: ”En ole käärme. Kataluus on ihmisten kieltä. / Minun kieleni on monestipalanut ykshaarainen, rivienvälitön. / – – / mutta avoimen kämmenen / kämmeneni selällä tunnistan, nytkin.” Kirjaa voisikin tuttavallisesti kutsua eropiisiksi.

Kokoelman toinen osa, ”Avara luonto”, esittelee ensin joukon luontorunoja, joiden sävy vaihtelee humoristisesta perinteisen lyyriseen: ”Korkea laulu / matalan veden yllä / pohjoinen tuuli / muuttolinnun aavistus / taasko liian aikaisin”. Tuntuukin kuin ero rakastetusta pakottaisi katsomaan muistoista jonnekin muualle, ja luonto on siihen, no, luonteva kohde. Lopulta sinitiaiset, kovakuoriaiset ja hiirenkorvat eivät enää pidä muistoja rakastetusta poissa. Osion viimeinen runo palaa mielitiettyyn ja eroon: ”Kaiken yötä ikävöin hänen luokseen / ikään kuin minulla ei muka olisi muuta tekemistä. // Kysyin häneltä suostuisiko hän tulemaan vaimokseni / ikään kuin minulla ei olisi muuta tekemistä”. Lopulta luontoa ja rakkautta käsitteleviä runoja ei voikaan erottaa toisistaan, aiheet muuntuvat toistensa ilmentymiksi. Runot linnuista, hyönteisistä ja kaloista kertovat rakastetusta ja häntä kohtaan roihuavista tunteista, ja toisin päin.

Herkkyys havainnon äärellä on yksi teoksen runojen hienoimmista ominaisuuksista. Martikainen käyttää herkkyyttä hyväkseen taiten, kuvatessaan niin pieniä lintuja kuin rakastettuaan eron hetkellä. Runoilijan kirjallinen kunnianhimo näkyy myös taidokkaassa kielessä. Martikainen valitsee sanansa ja rytminsä huolellisesti, ja lopputuloksena on usein hyvin kaunis runo. Välillä teksti innostuu hiukan liikaa melko kuluneista keinoista, ja säkeet ovat turhan kohosteisia suhteessa aiempiin, soljuviin ruhoihin: ”Älä leimein laiminlyödyin leimoin lyö minua”. Samoin vaarihuumorin puolelle kallistuvat vitsit, vaikkakin piristäviä, pistävät välillä turhaan silmään.

Eniten harmistun teoksen ulkoasusta. Kirja on lärpäkemäinen, ja kansikuvaksi on poimittu Wikimedia Commonsista kuva apteekkarin etikettilipastosta. Miksi? Martikaisen runot asettuvat arkielämää kuvaavien myöhäismodernistien kirjalliseen avaruuteen, jota asuttavat niin Eeva-Liisa Manner, Eeva Kilpi kuin Arto Melleri. Hän sanoi on ihan oikea runoteos, toisin kuin kannet antavat ymmärtää.

Kokonaisuutena Martikaisen teos on yllättävän runsas. Sen peruskallio on vahva, taidokas suomen kieli ja siitä versova runous. Aina teos ei aivan kaikessa runsaudessaan, luontokuvauksessaan ja huumorissaan tunnu tietävän, onko lintu, kala vai rakastettunsa sylissä, tai kenties kaikkea yhtä aikaa. Toisaalta, siltähän rakkaus usein tuntuu.

Olen filosofian väitöskirjatutkija ja kirjoittaja. Kirjallisuuskriitikkona olen kirjoittanut eritysesti runoista ja esseistä, mutta kirjoitan myös fiktiosta ja tietokirjallisuudesta.

Kommentit kritiikkiin

Vastaa


helmiHelmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
runsaudensarviRunsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
monoliittiMonoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
kaleidoskooppiKaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
toimijaToimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
kertojaKertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän on pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
ikimetsäIkimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
kävelykatuKävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
hah!HAH!-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
hmm...HMM…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.