Räiskyvien tunteiden klassikkosäkeet

Kun alan lukea Anni Sumarin uutta käännöstä Sylvia Plathin (1932–1963) klassikkoteoksesta, huomaan nopeasti: no nyt – tässä se on! Sumarin suomenkielisessä Arielissa kuuluu Plathin runokielen melodiantajuinen laulu, rytmin symmetria, dramaattiset iskut sekä säkeistöjen alussa että lopussa. Ja tunteet, se kipu ja palo.

Ensimmäisen kosketukseni Plathin runouteen sain aikanaan musiikista, Astrid Swanin kappaleesta ”Spartan Picnic” (2008): ”Sylvia said: ’Every woman adores a fascist’ / Well, now it seems / that every man does too.” Swanin lainaama kohta on Arielin runosta ”Daddy”, joka purkaa hallitsevien miesten ”saappaan alle” joutuneen tuntemaa raivoa ja lienee siksi Plathin tunnetuimpia. 

Sumarin suomennoksen ohella luen myös alkukielisen Arielin ensimmäistä kertaa kokonaan, ja ihastun heti englanninkielisiin alkuteksteihin. Tunteisiin, jotka kuohahtelevat kuin navakoiden puuskien murtamat aallot. Runojen tarkkoihin säejakoihin: esimerkiksi ”Tulips”-runo koostuu täsmällisesti seitsemän pitkän säkeen mittaisista säkeistöistä. Ihailen, kuinka heti aloitusrunossa ”Morning Song” luontoympäristö kietoutuu ihmisen kokemukseen ja esineillä on punnittu rooli. Plathin runoissa draaman kaaret ovat laajoja, vimmaisen käden piirtämiä. 

Pidän tarpeellisena vertailla kääntäjien ratkaisuja, joten klikkailen verkkokirjastosta varaukset Kirsti Simonsuuren käännökseen Arielista vuodelta 1983 ja alkuteoksen ensimmäisenä julkaistuun versioon (1965). 

Simonsuuren aikaisempi suomennos on hyvä yritys, mutta hänen käännöstyylinsä on totinen, mikä tekee kokonaisuudesta mekaanisen. Tunteiden räiskeiltä ja kuohahduksilta on taittunut terä, ja ankeimmillaan säkeistä jää jäljelle vain pihinää. Luen Simonsuuren käännöskielestä tutkijan lähestymistavan, joka ei ole antautunut tunteille ja kielen musiikille. 

Plathin kerrotaan istuneen pitkiä aikoja sanakirjan kanssa etsimässä runoihin juuri oikeanlaisia sanoja. Uskon, että hänen erityinen herkkyytensä sanojen soinnille aiheuttaa kääntämisessä suurimman tuskailun. Miten löytää käännökseensä vastine, joka laulaisi vähänkään samanlaisen nuotin?

Sumari on jaksanut etsiä ja onnistunut löytämään paljon. Hänen suomenkielinen Plathinsa on heittäytynyt ja antautunut. Runo ”Tulppaanit” on siitä hyvä esimerkki: ”Ne ovat salakavalia: näyttävät kelluvan, vaikka painavat / minut alas, / järkyttävät minua äkkinäisillä kielillään ja värillään, / tusina punaista lyijypainoa kaulani ympärillä.” Etuvokaaleja sisältäviä sanoja on runsaasti. Tunnistan nämä tunteet, haavoittavien tulppaanien epävakauttaman ilman. 

”Jalavassa” Sumari välittää tehokkaasti myrskyisten säkeiden repivän voiman: ”Nyt pirstoudun säleiksi, jotka sinkoutuvat sauvoina ympäriinsä. / Näin väkivaltainen tuuli / ei siedä sivullisuutta: minun täytyy rääkyä.” Alkuteoksessa: ”Now I break up in pieces that fly about like clubs. / A wind of such violence / Will tolerate no bystanding: I must shriek.”

Paikoin olisin tarkastellut, voisiko metaforilla korvata ”kuin”-sanoja, joiden runsas määrä esimerkiksi runossa ”Maagi” tekee säkeistä tukkoisen tuntuisia. Kyseessä on kuitenkin hyvin vaimea töksähdys muuten ansiokkaassa suomennoksessa. 

Arielin ensimmäiset versiot toimitti Plathin kuoleman jälkeen hänen aviomiehensä Ted Hughes, joka poisti niistä useita runoja ja muutti hieman kokoelman järjestystä. Uusi suomennos on tehty laitoksesta, joka seuraa Plathin käsikirjoitusta ”täsmälleen sellaisena kuin hän sen jätti”, kuten Plathin tytär Frieda Hughes kirjoittaa jälkisanoissaan. Kyseinen laitos ilmestyi englanniksikin vasta vuonna 2004.

Plathin runoissa ruumiiden rajoja ylittävän abstraktiuden ja hetkeen kiinnittävien yksityiskohtien välillä tapahtuu jatkuvaa, saumatonta liikettä. Sekin lienee yksi syistä, miksi yhä uudet runonlukijasukupolvet humahtavat hänen runojensa sinkoamista kipinöistä sisäiseen liekkiin. Jotkin runokuvat kuulostavat hämmästyttävän nykyaikaisilta: ”Kusipää / masturboi kimalletta / hän haluaa olla rakastettu.” Arielin teemat ja tuntemukset välittyvät edelleen voimakkaina nykypäivän lukijalle: masennus, raivo, itsetuhoisuus, intohimo, painostavat huoneet, epävakaat ihmissuhteet. Yhä ajankohtaista ”Isi”-runoa lukemalla voi itse kukin tutkia suhdettaan suruun, alistumiseen ja fasismiin. Onneksi suomalaisilla lukijoilla on nyt käytössään tuore, eläväinen ja tarkka käännös.   

Arielin runot antavat lukijalle nykyisinkin runsaasti reflektiomahdollisuuksia ja monta kysymystä tutkittavaksi. Miksi liian punaisista tulppaaneista lukeminen värähdyttää jotain sisuksissa ja sähköistää ihon? 

Kaikkeen ei tarvitse vastata. Onhan kyse runoudesta.