Pölyä ja hölynpölyä
Sini Silverin toinen kirjamuotoinen teos Haisee kaikkia tuoksuja ponnistaa samankaltaisesta maaperästä kuin vuonna 2020 julkaistu debyyttikirja Titaanidisko (Poesia). Visuaalisesti tyylikäs, juuri ja juuri käteen mahtuva rään värinen kirjanen koostuu noin puolen sivun mittaisista proosarunoista, joiden ilmaisupaletin moottorina puksuttaa ytimekäs virke.
Haisee kaikkia tuoksuja räjähtelee sensuellisti ja rakentaa aistivoimaista kuvallisuutta alusta alkaen. Puhujan ote maailmaan on konkreettinen, mutta samalla konkretian rajaa venyttävä. On kuin runon minä matkustaisi oman kielensä vyyhdissä maailman ääriin. Ehkä Silverin teos on münchhausenilaisimpia runoteoksia hetkeen. ”Puhelimessa / haamut / kyselee / mun materiasta. / Myyn niille rähmää.” Orfeuksen lyyra ja nuhjaantunut sukka ovat runokuvina samanarvoisia. Teos vaikuttaa julistavan, että mikään ei ole poetisoinnin ulkopuolella – leikin varjolla kaikki tuntuu olevan mahdollista.
Usein erehdytään ajattelemaan, että kokeellinen runous olisi lähtökohtaisesti vaikeaa. Silverin teoksen kohdalla kokeellisesta kielenkäytöstä huokuva energisyys tekee runoista helposti sulateltavia, mikä on teoksen suurimpia ansioita.
Runominän ääni kirkastui omissa korvissani entisestään, kun kuulin tämän vuoden Runokuussa Silverin lukevan teosta bändinsä (Sini Silveri Band) soittoa vasten. Oli päivänselvää millaisessa miljöössä ”Maa ja vesi suutelevat”, kun säe asettui vasten Heikki Romppaisen staattisia rumpukomppeja ja Rusto Myllylahden liejuista riffittelyä.
Runojen taustalla tuntuu tykyttävän teoreettinen maailmankatsomus, jonka palautan posthumanismiin sekä naiskirjoituksen perinteeseen. Ilmaisussa riittää järjen ruumiillis-fantasmaattista kampittamista, mutta myös tiedonnälkä korostuu maailmassaolon ehtona. ”Olen mittaamassa papereita, kiihkoa ja historiaa. Minulla on tarkoitusperiä.” Puhuja ei kaipaile kaunista elämää vaan luo sitä määrätietoisesti.
Saara Laakson luennassa Nuoressa Voimassa (3/2024) kanssakulkemisen ja tuntemattoman toisen vaaliminen kuvastavat teoksen välittämää elämänkatsomusta. Omassakaan luennassani sattumanvaraisuus ja kaoottisuus eivät reflektoi minän alitajunnan liikkeitä, vaan ne ovat tarkoin valittuja työkaluja kielelliseen toisinajatteluun.
Uhkea muutosvoima latistuu silmissä, kun tyyliltään vimmaiset säkeet väistyvät rautalangankatkuisten poliittisten väitelauseiden tieltä: ”Tästä Kapina kertoo koko ajan tarinaa; yhdessäolo on sen ominta ydintä. Yhteen tuleminen. Ei erilleen meneminen. Se että ryhmä mielikehoja on taistelemassa ja sitten oleskelemassa laiskana ja kiihottuneena.” Vastavallatun squatin lattialta lausuttuna manifestina tämä ehkä toimisi, mutta suhteessa teoksen muuhun sisältöön nämä kohdat tylsistyttävät, sillä ne tuntuvat päälleliimatulta ja geneerisiltä.
Suurelta osin runot eivät tyydy kääntymään teoreettisten ajatusten yksioikoisiksi heijastuksiksi – säkeet kurvaavat ja karkaavat onnistuneesti myös filosofian ulkopuolelle. Runouden potentiaali filosofian jatkeena onnistuu paikoin esimerkillisesti.
Suoraviivaisuus tuo mieleen hyvin toimivat punk-rallit. Teos välittää maailmankatsomuksensa ytimekkäästi mutta ilmaisee sen energisesti ja eklektisesti. Haisee kaikkia tuoksuja on runokirjana hieman one-trick pony, mutta onko se huono asia? Teos ei lopulta vuoda yli, mutta ehkä juuri sen tapa tasapainotella äyräiden reunalla tekee siitä kiinnostavan.
Alaotsikko, Dystopia OK, näyttää lukemisen jälkeen tarkoituksellisen kryptiseltä. Minkälaista uhkakuvaa teos kuvittelee? Nykyinen maailmantilanne muistuttaa dystopiaa – ehkä vastaus painajaismaisuuteen on luoda moninaisuutta uhkuva kirjallinen tila kaiken tämän paskan keskelle.
Olin kuullut huhuja, että teoksen kaunis räkäkansi hohtaisi pimeässä. En saanut omaa nidettäni millään hohtamaan, kunnes kokeilin hangata kantta taskulampulla. Kun tutkin vessan pimeydessä loimuavia fosforijuovia, olin vakuuttunut, että teoksen hahmottelemassa maailmassa kaikki kirjat hohtavat pimeässä.
Kommentit kritiikkiin