Pohjoiseurooppalaiset rakastajat

Kotimaisen kirjallisuuden kaanonista löytyy tusinoittain taiteilijaromaaneja, mutta milloin viimeksi luit monialaista taiteilijaa käsittelevän runoteoksen? Terhi Forssénin ja Lea Kaleniuksen runovihko ottaa rohkeasti taiteilijan tuotannon ja elämän kokonaisen julkaisun lähtökohdaksi. 

Vihko koostuu kuudesta pitkähköstä runosta, joiden syntyyn on vaikuttanut Marguerite Durasin (1914–1996) taiteellinen tuotanto proosateoksista elokuviin. Kuten alaotsikko kertoo, teoksessa Forssén ja Kalenius mukailevat ja muuntelevat Durasin taiteellista tuotantoa ja kirjoittavat hänen teostensa kanssa ja niitä vasten. 

Ainakin kahdessa runossa hyödynnetään ekfrasista, eli taideteoksen kirjallista kuvausta, tai vielä tarkemmin sen alalajia kinekfrasista, liikkuvan kuvan kirjallista kuvausta. Runoissa keskeinen elävä kuva on Durasin tunnetuin elokuva India song (1975). Oleellisiin lähteisiin kuuluu myös romaani Varakonsuli (1965, suom 1988), johon India Song pohjautuu, sekä Durasin antamat haastattelut. India songin ikoniset kuvat sulautuvat paikoin hienosti puhujien pohdintoihin: ”hortensiat, tiiliaita, sammaloitunut kivetys // ei ole väliä / mitä näyttelijät sanovat / vain äänenväri merkitsee”.

Teos on hyvin avoin lähtökohdistaan. Runo ”Ei mitään katsomista” sisältää viitteistön, johon on merkitty Varakonsulista nostetut virkkeet, joiden pohjalta säkeet on muodostettu. Vihon loppupuolella on myös selitysosio, jossa kirjoittajat avaavat käyttämiään kirjoitustekniikoita. Vihko on kaunokirjallisen avauksen lisäksi eräänlainen kirjoitusharjoituksia sisältävä työkalupakki. 

Durasin proosa on kuin luotu lauseita ja niiden puhujia sekoittavalle kollaasikäsittelylle. Kertojien epämääräisyys on keskeistä Durasin proosalle, jossa persoonattomat kertojat puhuvat milloin kolmannessa, milloin ensimmäisessä persoonassa. Kun proosateosten ja elokuvan henkilöhahmojen kieli ja kerronta muuttuvat kollaasimateriaaliksi, niiden ääni muuttuu teoksissa puhuvien hahmojen ja kertojien sijaan Durasin itsensä ääneksi, jonka kanssa kirjoittajat keskustelevat.

Durasin proosan ydintä, lakipisteeseen jähmettynyt halua, ilmentää usein kerronnan dramaattinen aukkoisuus. Durasin tekstejä on luettu niiden julkaisusta lähtien psykoanalyyttisin kakkuloin, ja muistan etäisesti lukeneeni jostain, kuinka Duras kirjoittaa ”halun kielellä”. Tämä halun kieli väreileekin vihkossa kiinnostavasti uudenlaisin sävyin. ”ja kameran takana // meri kuplii // käskyissä intohimoa // hiekka mullistuu.” 

Durasin proosassa henkilöhahmojen subjektiuden katoaminen on enemmän sääntö kuin poikkeus. Tapa, jolla teoksessa käännetään Duras runoudeksi on ehkä liiankin intuitiivisen oloinen, mikä tekee lopputuloksesta ehkä hieman ennalta-arvattavan. Vihon kiinnostavammaksi osioksi nouseekin runo ”Erityinen tyhjyys”, jossa kirjoittajien Duras-fiilistelystä muodostuu kiihkeä ja hauska typografisesti aaltoileva konstellaatio. ”väri tuntuu katseessa // röyhkeys napsahtaa palatsin pihalla // kiirehtii häiritsemättä // sängyllä / jalat matossa”. 

Teos rikkoo Durasin kirjallisen koneiston ja kokoaa sen uudenlaiseksi häkkyräksi paikoin todella onnistuneesti. Ranskalaisen tyyli läpäisee silti teoksen tekstit, eikä käännä kirjailijan ilmaisua radikaalisti uusiin kulmiin. Ehkä jonkinlaiset suuremmat irtiotot olisivat olleet tarpeen, sillä en lopulta pääse irti siitä, että teoksessa on vahva fanikirjan tuntu. Eikä siinä mitään, itsekin fanitan Durasin teoksia, mutta huomaan, kuinka vihon lukeminen saa minut jatkuvasti haaveilemaan ihan vaan Varakonsuliin tai LaivaNuitiin (1978, suom. 1990) tarttumisesta.

Luen vihosta kuitenkin auki toimeliaan pyrkimyksen kirjoittaa suurta kirjailijaa kohti. Harvat tuntevat meren niin kuin hän ei pyri olemaan Durasin ilmaisun yöpuoli, vaan pikemminkin hieman sijoiltaan nyrjähtänyt iltapäivä tarkoin punnitussa seurassa.