Poeettisia sukelluksia tihenevään pimeään

Hämärään ja kartoittamattomaan voi kurottaa runokielellä. Tiina Poutasen neljännen runoteoksen Puuttuva massa. Kysymyksiä olemisesta taustalla vaikuttavat fysiikan näkemykset pimeästä aineesta, näkymättömästä massasta, joka fyysikoiden mukaan kannattelee merkittävällä tavalla galakseja ja on yhteydessä muuhun aineeseen vain painovoiman kautta. Poutasen runot rakentavat pimeän poetiikkaa, jossa kaikuvat muunnelmat pimeän aineen arvoituksellista toimintaa pohtivista tieteellisistä keskusteluista: ”Pimeän vuorovaikutus tavallisen aineen kanssa / on heikkoa, mutta ei aivan olematonta, joskus pimeä / hiukkanen tönäisee.” Teoksessa pimeä laajenee monisyiseksi vertauskuvaksi, jonka avulla käsitellään niin pettymystä ihmiskuntaan kuin muistisairaan samentuvaa mieltä. 

Poutasen teosta kannattelee hiottu ja kuulas kieli, jonka kirkkaus asettuu kontrastiksi pimeän valottomalle semantiikalle. Teoksen kuvastossa elämän mittakaava ulottuu avaruudesta mikroskooppisen tason eliöihin asti. Ruumiillinen ja galaktinen sekoittuvat runossa, jossa kotiplaneettamme olennot kohtaavat linnunradan kappaleet: ”Siili kaareuttaa avaruutta / jossa kuu / kulkee, valo / ei sitä näe”. Tärkeällä sijalla on myös meri, jota vasten puhujan lapsuudenmuistot ja nykyhetken arvaamaton sameus läikehtivät. Ihmiset asettuvat runossa kielteiseen valoon ja edustavat uhkaa, kun taas muunlajiset eläimet näyttäytyvät puhujalle tärkeinä ja luotettavina seuralaisina: ”Viihdyn muiden lajien seurassa / kaikkein parasta on kun ei ole / välitöntä hengenvaaraa”. Pimeän kuvasto yhdistyykin runoissa ekologiseen ahdistukseen maapallon synkkenevästä tilanteesta. 

Poutasen runot ovat täynnä kiinnostavia temaattisia aineksia, mutta teoksen kokonaisuutta leimaa ratkeamattomuus, joka on toki linjassa pimeän aineen mysteerisen luonteen kanssa. Runojen moninaiset viittaukset Higgsin biisonista Benedikten hiusten tähtikuvioihin kiinnittyvät pimeään ja avaruuteen, mutta teoksen rakenteen terävöittäminen olisi voinut tehdä kokonaisuudesta entistä vaikuttavamman ja selkeyttää runojen välisiä keskinäisiä suhteita. Puhuttelevimmillaan runot ovat kuvatessaan puhujan isän Alzheimerin tautia, jossa sairastunut mieli muuttuu vähitellen yhä hämärämmäksi ja kartoittamattomammaksi alueeksi. Runot pyrkivät eläytymään sairastuneen kokemuksiin ja kielentävät koskettavasti mielen ja maailman tuskallista loittonemista toisistaan: ”Ei ole mitään, ei mitään / mitä omakseni sanoisin, ei / kesäyön sinistä valoa, mustarastaan kirkastamaa, / hämärää, ei mitään, ei ketään”. Muistisairautta käsitellessään teos tuo paikoitellen mieleen Tiina Lehikoisen Mullan (Poesia, 2016), joka sekin kuvaa runouden keinoin muistisairaan autioituvaa mieltä. Muistisairaus ja vanhemman kuolema ovatkin nykyrunoudessa yhä useammin esillä, mitä esimerkiksi äskettäin ilmestyneet Anja Erämajan Joku menee aina ensin (WSOY, 2023) sekä Toni Lahtisen ja Lotta Nevanperän Puut ovat täynnä lapsia (Bokeh, 2024) havainnollistavat.

Pimeä ilmenee myös Poutasen kirjan ulkoasussa, sillä osa runoista on ladottu sakeanmustille sivuille valkoisella fontilla. Tämä on osuva typografinen valinta, sillä synkissä kehyksissä aaltoilevassa teoksessa runokieli välkehtii valovoimaa tiheänkin tummuuden keskeltä.