Painavaa julistusta ja herkkävireistä havainnointia ihmiskeskeisestä ajastamme

1970-lukua on tapana pitää poliittisen suomalaisen runouden kulta-aikana, mutta 2020-luvulla yhteiskunnalliset aiheet värittävät kotimaista nykylyriikkaa osapuilleen yhtä vahvasti kuin viitisenkymmentä vuotta sitten. Tätä havainnollistaa hyvin Veli-Matti Värrin toinen runoteos Uusia runoja, joka kiinnittyy kursailemattoman avoimesti ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin ja planetaarisiin ilmiöihin. Ekokriisi, Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan sekä kestämätön ja kulutuskeskeinen länsimainen elämäntapa nousevat vahvaäänisessä teoksessa kärkevän, paikoitellen alleviivaavankin kritiikin kohteiksi: ”ilmastonmuutos / lajikato / sodat / kansanmurhat // sisustamme kotia”. Välillä runoissa on mukana myös Värrin esikoisteoksestakin tuttua ei-inhimillisen luonnon kuulasta ja nöyrää havainnointia, jota kielentäessään teos kasvaa kaikkein puhuttelevimmaksi. 

Ympäristökirjallisuuden klassikkona tunnettuun Rachel Carsonin Hiljainen kevät -teokseen (1962) viittaavat runot osoittavat, kuinka ihmiskunta ei ole onnistunut ottamaan tosissaan jo vuosikymmeniä sitten esitettyä vakavaa varoitusta ihmisen ympäristölle aiheuttamista tuhoista. Värrin runot näyttävät nasevasti, että ripustaudumme yhä mieluummin lyhytnäköiseen teknologiakeskeisyyteen ja valmiiksi hyvässä asemassa olevien etujen ajamiseen kuin kohtaamme tuskaisen todellisuuden: ”Hiljainen kevät on peruttu, / harvojen orgiat pelastettu, / hyönteisroboteista keinopölyttäjät!” Suora ihmiskeskeisyyden kritiikki ja paatoksellisuus yhdistävät Värrin runoja kotimaiseen ensimmäisen aallon ympäristörunouteen, jonka taustalla vaikuttaneen ympäristöherätyksen keskeisenä kimmokkeena Carsonin teosta pidetään. 

Kielteinen ihmiskuva sekä ihmisen toimintaan kohdistuva sivaltava ironia leimaavat runoja ja nousevat erityisen hallitseviksi kirjan toisessa osastossa, jossa sodanvastaisuus sekä Venäjän Ukrainaan kohdistaman hyökkäyssodan kritiikki on painavaa. Vaikka sodanvastaisella eetoksella on kiistatta tärkeä paikkansa aikamme taiteessa, Värrin julistavimmat runot eivät yllä kaunokirjallisilta keinoiltaan erityisen ansiokkaiksi tai omaleimaisiksi, minkä vuoksi niiden lukeminen toisinaan  puuduttaa.

Kiinnostavaa kerroksellisuutta kirjan julistuksellisuuden keskelle tuo kuitenkin se, että runot suhtautuvat välillä itsereflektiivisesti omaan kantaaottavuuteensa ja pohdiskelevat metalyyrisesti, miten yhdistää kriittisyys ja sanataide sulavasti ja runouden runoudellisuutta latistamatta: ”miten huutaa, runoa tappamatta, / herätkää yhteisten asioiden omijat, / öljyn voittajat, / järjessään nukkuvat virkailijat / ja omaa mahaansa rakastavat plutokraatit / olemme suuri ahnas suu, joka huutaa: lisää!” Teoksessa tematisoituu suuri ja monisyinen kysymys siitä, missä määrin runouden tekeminen on ylipäätään mielekästä eriasteisten hätätilojen kyllästämässä maailmassamme. Kasvatusfilosofina ansiokkaan uran tehnyt Värri ulottaa kriittisen katseen myös filosofiaan, joka länsimaisessa muodossaan on tunnettu ihmiskeskeisestä perinteestään. 

Kuten jo kirjailijan Runoja-esikoisteoksessa osoittautui, Värrin ilmaisu on parhaimmillaan silloin, kun runot antavat vallan ympäristön havainnoinnille, jonka kielentämisen Värri taitavasti hallitsee. Havaintokeskeiset, maiseman kylläisiin ja eläviin yksityiskohtiin tarkentavat runot tuovat kirkkaimmillaan mieleen kotimaisen sotienjälkeisen modernismin hienovireisen, imagismista ammentavan poetiikan. Havaintokeskeisten runojen affektiivisuus on voimallisimmillaan humahduttavaa ja maalaa mieleen väkeviä kuvia ei-inhimillisen luonnon mahdista: ”heidän puhdas graafisuutensa / kirkastaa järvenselän äärettömyyden / alastomat koivut / näkevät yli talvien / yli sokean toivoni / syvään ja täyteen ehtymättömään / vihreyteensä”. Pelkistettyyn ilmaisuun yhdistetty alleviivaamaton ympäristöeetos onnistuu näin  puhuttelemaan lukijaa paremmin kuin paatoksellinen julistus.

Erityisesti kirjan loppupuolella runot laajenevat käsittelemään myös muistamisen problematiikkaa ja yksilön elämänpiirin kapenemista. Vaikka luopuminen tematisoituu sisällöllisesti rikkaassa teoksessa monisyisesti,  ekokriisin äärellä Värrin runot eivät ole valmiita antamaan periksi ja luovuttamaan. Sen sijaan ne ravistelevat ja usuttavat lukijaa avaamaan silmänsä, toimimaan. Kenties ajassamme kipeästi tarvittavan toivon mahdollisuus piileekin juuri siinä.