Miten aurinko ei riitä?

On lähdettävä liikkeelle itsestä, jotta ei jäisi jumiin itseensä, sanailee feministikollektiivi Precarias a la deriva. Ajatus tuli mieleen lukiessani Reetta Pekkasen runoteosta Katkaistut tulppaanit (Poesia, 2023), jossa minään tarkentaminen paradoksaalisesti purkaa yksilöllisen minuuden.

”– Mihin se sitten meni? / – Se meni itseensä? Se meni liian pitkälle / itseensä, että alkoi mennä jo itsestään ohi. // – Mitä se sitten teki? / – Se alkoi merkitä vähemmän. Se merkitsi vähemmän / ja vähemmän, kunnes se jo merkitsi kaikkea vähän.”

Runon voi lukea myös kuvauksena runoudesta itsestään, jossa vähemmän ja vähemmän alkaa merkitä enemmän ja enemmän. Aiemman tuotannon tavoin myös Katkaistut tulppaanit -kokoelman runot luottavat ekopoeettiseen otteeseen sortumatta naiiviin luontorunouteen.

Pekkasen runoteoksia luonnehtii huolellinen kypsyttely alkaen ensimmäisestä siemenestä, josta kasvoi Pieniä kovia nuppuja (2014). Toinen teos Kärhi (2019) kurkottaa herkäotteisesti kohti toisia eläjiä. Uudessa kokoelmassa katkotut kasvit ovat jo kukkineet. Katkaistut tulppaanit tuo mieleen Jyrki Pellisen runoelman nimen Katkaistut haulikot (Poesia, 2006) ja kuulostaa jopa pahaenteisen dramaattiselta. Leikkokukat edustavat samaan aikaan kauneuden tajua ja tuhokuvaa, tulppaanit ja muut kukat kasvatetaan ja kuljetetaan näytille kuihtumaan. Samaan aikaan tulppaanien katkaisu on arkinen toimenpide, joka pidentää maljakossa olevien kukkien elinikää.

Teoksen maailman näyttämöllä edes auringon ylenpalttinen energia ei riitä. Minimalismia lähentyvissä runoissa kosmisen luokan energia pakkautuu pieneen tilaan, latautuu merkityksellä:

”Siinä, miten aurinko ei riitä / ihan selvät ääriviivat, en tiedä minkä // Kysymysten välisessä hiljaisuudessa / voisiko se pyrkiä esille jotenkin toisin // Kun siemenet tulevat näkyviin, alkaa tulppaanit kuolla // Älä laske minun päälle. / Nouse minusta sinne.”

Pekkasen runot liikkuvat pienistä yksityiskohdista koko maailmankaikkeuteen. Runoissa ihmisen sisäinen ja ulkoisen sekä luonnon ja kulttuurin vastakkainasettelut tuntuvat menettävän merkityksensä. Kategorioiden yhteenkietoutuminen synnyttää ihastuttavaa ambivalenssia, joka aloitusrunon sanoin muodostaa ”ihan selvät ääriviivat, en tiedä minkä”.