Mitä talteen maailmasta?

Elämme kiihtyvässä ekokriisissä, jossa monia tuntemamme maailman osasia muuttuu, pirstaloituu ja häviää. Kirjallisuus puolestaan on aina ollut jonkinlainen säiliö, joka taltioi oman aikansa piirteitä: sanastoa, puheenpartta, aatesuuntauksia. 

Säiliöimisen ja tallentamisen mahdollisuuksia tutkii myös Alba Ala-Pietilän* Säiliö. Teoksessa virtaava tuhon kuvasto kutsuu lukijan ajatusleikkiin:

Kuvittele, että seuraat raporttia katastrofialueelta, esimerkiksi television iltauutisista tai puhelimella doomscrollaten. 

Katastrofissa on kyse kokonaisvaltaisesta pirstaloitumisesta: ekologinen kriisi ja yhteiskunnallinen epävakaus ovat jossain toisaalla jo saavuttaneet paineistetun pisteen, jossa infrastruktuurin lisäksi subjektit ja maailmalle annetut merkitykset hajoavat. Kielikin vääntyilee ja säröilee, se ei enää tahdo toimia kommunikaation välineenä. 

(Kuten Ilja Lehtinen on asian ilmaissut: ”Jokainen ilmaus horjuu. Jokainen sana haroo tukipistettä, lopultakaan sellaista löytämättä.”**)

Tapahtumien selostaja – kutsutaan häntä vaikkapa katastrofialueen kirjeenvaihtajaksi –  raportoi tilanteesta tyynesti, miltei ulkokohtaisesti. Hätä ja hajoaminen koskettavat häntäkin, mutta paniikissa hän ei ole.

Asiallisuuteen pyrkivää selostusta ei kuitenkaan ole helppoa seurata, sillä raportoijan oma kielikään ei tahdo enää taipua kommunikaatioon. Välillä selostus tulee läpi lyhyissä pätkissä, sanat vääristyvät ja katkeavat, muuntuvat toisikseen ja sekoittuvat. Ehkä selostaja myös näkee uusia asioita, joille hänen on pakko keksiä uusia sanoja.

Hätätilan rumuus ja kiireellisyys joka tapauksessa välittyvät, liiankin selvästi:

”Hornainen musta valo / hehkaa, saasta leviää.”

Oikeastaan et haluaisi tietää koko katastrofista, mutta et saa riuhtaistua itseäsi irtikään.

Pikkuhiljaa alkaa tuntua, että ehkäpä katastrofialue ei olekaan vieras ja kaukainen paikka. Päinvastoin, taidat tunnistaa seudun. Alkaa tosissaan kauhistuttaa: raporttihan on lähetetty kotoasi, tai ainakin niin läheltä sinua, että kyse voisi olla kodistasi. Kuinka se on mahdollista, onko raportoija tulevaisuudessa? 

Ja jos hän on, niin kuinka kaukana tulevaisuudessa…?  

Joka tapauksessa hänellä on tärkeä neuvo ja kiireellinen viesti: jotain on säiliöitävä. Heti.

”Maailma päättyy nyt, ja mukaan on mahduttava uuden / siemenet, sellaisen, jonka kuuluu olla ja jota kyetään / kantamaan.”

Mitä poimit kielestä ja maailmasta mukaan? Mille on tarvetta romahduksen jälkeen?

”Vastuu vihloo pelastamaan, mutta epäselväksi on jäänyt / välineiden kattavuus ja niiden käyttöhalu.”

Nousevan paniikin keskellä käteesi osuu nippu teinivuosien kuvia, kenties filmikamera-aikana otettuja. Värit ovat haalistuneita ja kuvien pintakin kärsinyt, ehkä sulanut tai hiiltynyt? Vielä kuvista kuitenkin erottaa nuoret sileät ylivalottuneet kasvot, R-Collectionin väljän anorakin ja mummon kutomat lapaset. Kuvien katselu tuo mieleen syyskylmässä huulille nostetun kaljapullon ja uudet hammasraudat ylähuulen sisäpintaa vasten. Mikä nuoruusmuistojen säiliö!

Yhdestä pahoin vaurioituneesta kuvasta pistää silmään kiveyksen kuvio, jollaista et muista nähneesi pitkään aikaan. Myös kirjeenvaihtaja selittää parhaillaan jotain kiveyksestä. Kuvio on ensisilmäyksellä nostalginen, mutta ilmeisesti kiveys on itsessäänkin tärkeä, koska se toistuu: 

”Joku puhui kiveyksestä ja ovesta.” Miksi?

Jääköön kiveyksen pohtiminen hetkeksi syrjään. Säiliöimisen halu on peruuttamattomasti herännyt, olet vakuuttunut toimen kiireellisyydestä. Sinulle tulee mieleen monta hienoa kapistusta, joita tahtoisit tarvita vielä tulevaisuudessa.

Ajatus niiden säiliöimisestä ei kuitenkaan lohduta, vaan ahdistaa. Jos rakkaat tarve-esineet saisikin talteen, se tarkoittaisi, että ne olisivat poissa käytöstä nyt. Sitähän säiliöiminen useimmiten on: arkikäytöstä poistamista ja siihen luottamista, että toisenlainen aika vielä koittaa.

Etkö muka tarvitse enää esimerkiksi sanaa antroposeeni? Joutaako säiliöön sana hyväksikäyttö? (”Moni koostumuksista on kananmunan kalvo. Säiliöimmekö / kanat?”)

Haluaisit huutaa kirjeenvaihtajalle, ravistella häntä ja tivata, onko säiliöimisessä mitään järkeä. Kunpa ääni tulevaisuudesta kuulisi ja lohduttaisi: lupaisi, että tallentaminen kannattaa. Mutta prosessi on raskas ja virheille altis:

”Avonaisina on silmät säiliöity. Ei kulu kauaa, kun huomataan / sulkemisenkin osoittautuvan tarpeelliseksi.”

Ehkä kirjat todella onnistuvat olemaan säiliöitä. Mutta onko niitä samalla mahdollista pitää käytössä, pitää relevantteina, vaalia? Voidaanko kieltä vaalia ja säiliöidä yhtä aikaa?

Katastrofialueen kirjeenvaihtaja ei lupaa mitään, mutta lopulta kuitenkin hiukan lohduttaa: 

”Kirjastot ovat rippeitä, on mielekästä ajatella: / rippeiden aatelia.”

* Alba Ala-Pietilä toimii Runografia julkaisevan Nihil Interitin hallituksessa.

** Ilja Lehtinen: ”Ekokriisin taide, ekokriittinen taide – näkymiä pimeyteen.” Teoksessa Mari Hyrkkänen, Riikka Laczak & Maria Säkö (toim.): Kritiikin ääniä: tekstejä kritiikistä 2020. Suomen arvostelijain liitto ry: 2020.