Mikä saa purkautua

Aino-Kaisa Koistisen toisinkoinen Jätän silmäpaon paikkaamatta tarkastelee naiseksi kasvamista osana sukupolvien jatkumoa. Ärhäkän pinkissä kirjassa tuntuu taltioinnin tarve. Kieli kirjaa ylös ja tarttuu yksityiskohtiin: ”tässä kaikessa on jotain kamalan tuttua / lapsuuden kylpyläreissuja / aularavintolan Tropicana-pitsoja / kloorintuoksu äidin iholla”. 

Teos tarkastelee niin tyttöyden riemastuttavia kuin tukahduttavia puolia. Alkupuolella puhe on suoraviivaista, kun taas loppua kohden ilmaisun lyyrisyys muistuttaa Koistisen esikoisteosta Uhanalaiset ja silmälläpidettävät (2021 Palladium Kirjat). Niin kuin esikoisessakin, kissuus hiipii säkeisiin: ”nainen nousee, venyttelee, ei asetu / tähän tarinaan”. Loppupuoliskon mustavalkokuvat sukkissääristä ja puiden latvustoista vahvistavat temaattista toistoa mutta tuntuvat yllättävän kirjaimellisilta.

Runot muovailevat ankeaa kuvaa tytön rooliin kasvamisesta. Tunnelmassa yhdistyy feministisen vastahankaisuuden rinnalla arkisesta konkretiasta rakentuva nostalgia: ”opimme luopumaan / ojissa kahlaamisesta, Lego-palikoista, metsässä koluamisesta / ylipäätään kaikesta koluamisesta”. Tyttöys on paitsi poissulkemista, myös sukkahousuihin ahtautumista ja huomion siirtämistä toiminnasta kauneuden tavoitteluun. Tyttö oppii valtasuhteista ja vallan väärinkäytöstä joutuessaan ahdistelijan kohteeksi.

Runoissa puhuu äitien ja mummojen jatkumoon asettuva tytär, joka hangoittelee painostavia odotuksia vastaan esimerkiksi ajamalla päänsä mummoltaan salaa kaljuksi. Runot kyseenalaistavat sukupuolittuneita kauneusihanteita ja sovinnaisuuksia, mutta on naiskuvaa ravisteltu ennenkin. Teoksen keinot haastaa sukupuolinormeja tuntuvat julkaisuajassaan melko kesyiltä. Syvyyttä tuo puhujan huojuva suhde tyttöyteen. Edith Södergranin tunnettuja säkeitä lainaava runo ilahduttaa astumalla sivuun kahtiajaosta: ”en minä ole nainen, olen kaunis valhe / […] en minä ole valhe, olen // olento / tulviva tuleva / tulento“. Sukupuoli on kehkeytymisen tilassa.

Runojen tyttönäkökulman särmikkyys piilee sen punomisessa ylisukupolvisuuden teemaan. Erityisesti osaston ”hiukset, ketjut” runot tuntuvat henkilökohtaisilta ja tunnistettavilta. Arkistoiva katse luo teokselle selkeän rakenteen, mutta samalla se rajoittaa tyttöyden kuvaston tuulettamista. Äänen saavat neuvoja jakavat mummot: ”isoäiti sanoo / naisen on rakastettava hiuksiaan / sata harjanvetoa päivässä”. Hiukset ovat tehokas ruumiillinen motiivi, jolla sukupuolen kysymykset asettuvat sukupolvien jatkumoon: ”kiristäviä perinnekampauksia äideiltä tyttärille”. Ajatus jatkumosta ei rajaudu vain omaan sukuun vaan laajenee roolimalleihin, naisiin jotka ovat raivanneet tietä runominän edeltä:

syksyisenä iltana he tulevat taas 

äidit, siskot, isoäidit, tädit, kälyt, isotädit

tuovat omenahilloa ja perinnekäsitöitä

katkenneita ja katkeamattomia 

rihmastoja  

Jatkumo merkitsee runoissa niin äideiltä periytyviä suonikohjuja kuin vinkkejä niiden ennaltaehkäisemiseksi. Sukupolvi toisensa perään ratkoo kohdullisten harteille lankeavia vastuita. Miten välttää raskaus ja toisaalta täyttää odotus suvun jatkamisesta? ”nyt, kuin velvollisuus olisi jatkua / vatsan päällä kissa kehrää / kohdustani toteutumatonta, punaista”. Jatkumoon kuuluu myös haikeutta haalistuvista muistoista, niistä äitien kanssa jaetuista. Ajattelen Vilja-Tuulia Huotarisen runoteoksia, erityisesti Menettämisestä, säilyttämisestä (Siltala 2024), joka ehdottaa: ”Kirjoittaminen on luopumista”. Koistisen runoissa kirjoittaminen on sen sijaan kiinni pitämistä: ”annan muistojen roikkua / hameenhelmoissa kuin rakkaat lapset / hellästi, näistä en hellitä”. 

Ajattelen kirjan nimen viittaavan ylisukupolviseen odotuksista kireään neulokseen. Tällöin purkauma siinä voisi olla livistys norminmukaisuudesta. Kaikkea ei tule parsia ehjäksi kuten isoäidit ovat tehneet. Kaikkea ei pidä toisintaa tai säilyttää, mutta ehkä perintönsä voi elää toisin: ”minä saalistan muistoja, hämärässä laajenevaa / opettelen korjaamaan mattoa, purkautuvaa / perintöä, solmin reittejä sinuun”.