Meren mahdin ja olemisen ydinkysymysten äärellä

Vesikuvasto on suomalaisessa nykyrunoudessa paljon esillä ja kytkeytyy yhä useammin ihmisen kriisiytyneeseen ympäristösuhteeseen ja ekokatastrofin problematiikkaan. Myös Jenni Miettusen kolmannessa runoteoksessa, Meren kronologiassa, vesi vyöryy säkeisiin, mutta kantaaottavan ympäristölyriikan sijaan teos rakentuu pyörteilevistä, havainnoivista ja pohdiskelevista runoista, jotka ylistävät meren mittaamatonta mahtia sekä pureutuvat moniin ihmiselämän ydinilmiöihin, kuten muistamiseen, aikaan, minuuteen ja kohtaamisen kerroksiin. 

Miettusen teos haroo sisällöllisesti moniaalle, mikä tuo kirjaan myös hajanaisuuden ja keskeneräisyyden tuntua. Parhaimmillaan runot ovat teoksen ensimmäisessä osassa, joka kielentää kuulaasti meren pitelemätöntä voimaa. Meri näyttäytyy runoissa alkukotina, joka antaa olemiselle ääriviivat ja tyhjentää ihmisen turhista määreistään: ”Merestä olet sinä tullut. // Ehkä mitään pelättävää ei ole.” Vaikka Miettusen teos ei edusta kriittistä ympäristörunoutta, kirja haastaa viitteellisesti ihmiskeskeisyyttä, sillä se asettaa etualalle luonnonvoiman, jolle alisteisena ihminen kuvataan.

Teoksen lupaavasta alusta huolimatta viiteen osastoon jakautuvan kokonaisuuden taso vaihtelee. Runot kurottelevat kohti olemisen suuria kysymyksiä mutta uhkaavat välillä jäädä sanahelinäksi, joka häilyy oivaltavuuden ja pseudofilosofisuuden rajamailla: ”liike sekoittaa syyt ja seuraukset, joten ei sen niin väliä kai / ja kun kyse on liikkeestä, jos tarkastellaan vain sitä, / se muodostuu vain ja ainoastaan yksityiskohdista, / jotka mieli yhdistää”. Toisaalta runoissa tuikahtelee myös aidon ilahduttavaa kielellistä nokkeluutta ja leikillisyyttä. Erityisen hyvin tämä näkyy ilmaisullisesti monipuolisen teoksen kolmannen osaston tiiviissä ja aforistisissa runoissa: ”kun korpeaa, on mentävä korpeen.”

Vaikka teoksessa on ajoittaista tyhjäkäyntiä, runoissa virtaa ja läikehtii kirkkautta, joka tuo sykähdyttävimmillään mieleen aaltojen hurmaavan ja epäsymmetrisen liikkeen. 

Meren kronologiassa ihmisen oleminen lomittuu luonnon kaikkeuteen, jota sanoittavia runoja ei voi olla ajassamme liikaa.