Matkalla rakkaudesta ruokaan

Käsissäni on Ilkka Tahvanaisen kolmas runokirja, jonka nimi ehdottaa ruokaa sisältäviä runoja – ja niitähän teoksessa riittää. Samalla otsikossa korostuu ”ME”. 

Tahvanainen voitti Runo-Kaarinan vuonna 2019 kokoelmallaan Putkista ja virtauksista. Pari vuotta myöhemmin ilmestyi Tästedes pus (Puru-kollektiivi, 2021). Teosten vastaanotossa toistuvat luonnehdinnat iloisuudesta ja monitulkinnaisuudesta, ja MEnu jatkaa edeltäjiensä jalanjäljissä.

Ensimmäisessä varsinaisessa runossa puhuja on aamiaisella: ”sekoitamme sakeutuvaa puuroa”, joku muukin on siis mukana. Puhuja kuvaa seuralaistaan: ”harot hiuksiasi tempautuaksesi ylös”. Syntyy mielleyhtymä maagiseen realismiin – outoutettu aamuhetki. 

Tahvanainen pudottelee runokeitoksensa sattumiksi välillä sanoja, joiden merkitys minun on tarkistettava. Opin, että antosyaanit ovat kasvien violetteja, sinisiä ja punaisia väriaineita, jotka toimivat elimistössä myös antioksidantteina. Tässä siis yhteys ”ikääntymiseen liittyvien toimintahäiriöiden” ehkäisyyn ja runossa juotuun mustikkamehuun, jota tarjoillaan lentokoneessa. Lomamatkasta kehkeytyy vahva motiivi. 

Jotkin säkeet pitävät sisällään niin paljon, että ajattelu saa potkun kuin habanerokastikkeesta. ”[L]äpinäkyvässä muovirasiassa minäkin jogurttiin vajonneena” tuo mieleeni muovin ympäristöä kuluttavan vaikutuksen, jonka mukana myös ihminen vajoaa. Läpinäkyvyys paljastaa, mitä tapahtuu todella. Mutta miksi juuri jogurttiin vajoaminen, hapatettuun maitoon? Jogurttikastikkeita yleensä tarjotaan tulisten ruokien vastapainoksi. Mitä merkitsee, että ”suuri ja paljaalta vaikuttava aataminomena tuli näkyviin”? Seuraavassa runossa puhuja kamppailee kuvallisuudeksi taipumista vastaan – ja ehkä sitä vastaan, mitä ei halua elämässään nähdä. Nälkäkin kaivaa, taustalla vaikuttanee kaipuu ja sisäisen tyhjyyden täyttäminen. ”Uskotko että”-kysymyksen toisto tuntuu yritykseltä tulla nähdyksi. 

Vähitellen alan poimia vihjauksia. Kun eteen ilmestyy ”parinkymmenen sentin korkuinen jäähdytetty kivennäisvesipullo”, liitän sen ensin keskiluokkaiseen matkailukuvastoon ja muut tulkinnat omaan mielikuvitukseeni. Teoksen ensimmäinen osio päättyy hotellihuoneen pöyhkeilemättömään todellisuuteen, jossa apua voi saada evankeliumeista tai kondomeista. Sellainen rinnastus sitten. Ajattelen, että voi luoja, pitääkö minun nyt alkaa tätäkin tulkitsemaan, ja jos pieleen menee, tuleeko tästä jokin kritiikkiskandaali?

Toisen osion alussa ruokakuvasto saa seksuaalisia konnotaatioita: ”välissämme yön ahvenkyljet, parsaniput, savun makua / asento jota maistamme erityisen kauan / kosteat tillihapsut”. Yllättäviäkin kielikuvia esiintyy tässä yhteydessä: ihmistä verrataan loistokkaisiin vonkaleisiin. Ja lopulta puoliksi piilotettu homoeroottisuus paljastaa itsensä: ”lähetämme lentosuukkoja kun vaimot eivät näe / ja heilutamme rannan isoimpia miehuuksiamme”. Yllätyin aiemmista vihjauksista huolimatta. Seuraava runo onkin jo melkoista maitotuotteissa piehtarointia ja (ruoka)orgiat laajenevat hedelmiin, parsaan, kylmäsavuloheen…

Pitkin MEnua uskonnon ja homoseksuaalisten halujen ristiveto tuo mieleeni virolaisen Tonu Õnnepalun runoteoksen Mitta. Tahvanaisella en tosin havaitse samanlaista synnintunnossa piehtarointia. Kokoelmassa on myös sympaattinen rakkausruno, jossa puhuja vertaa itseään Ikean lihapulliin ja ranskalaisiin perunoihin, ”ja lakaiset varisseita kukkia, tuuli viuhuu nenämme alta // sydänemoji / hellyysemoji”. Kuin nykyisen digitaalisen kommunikaation keskelle tuotua Eeva Kilpeä!

Pian tunnelma tosin kääntyy aivan toiseksi, kun puhuja kuvittelee sorsan ampumista: puistattavuudessaan brutaalin rehellistä lihan valmistuksen poetiikkaa. 

Kirjan lopun lähestyessä otteeni runoista lipsuu. Tulee käänne johonkin synkempään, teksteihin hiipii jopa masentuneisuuden tuntu. Onko rakastuminen kuin hurmaava aurinkoloma, joka väistämättä päättyy? Vai kenties à la carte -annos ravintolassa, herkullinen mutta nopeasti syöty? Paikoin pilkahtelee kuitenkin lihallinen hurmio: ”kahdesta keski-ikäisestä karvaisesta miehestä / luonnollisen valkeaa massaa muotoilee ilta”. Hullaantumisen kuvausta lukee mielellään, sillä se tuntuu tuoreelta kuin ”tökittyjen mintunoksien lehdet”. 

Kirjan lopussa paljastuu, että Tahvanainen on poiminut pari kohtaa Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa -teoksen suomennoksesta – esimerkiksi aiemmin mainitsemani suuren ja paljaalta vaikuttavan aataminomenan. Viitepiste kirkastaa kokoelman tematiikkaa entisestään. 

Ruoka, ihmissuhteet ja psykologiset huomiot kietoutuvat MEnussa toisiinsa maukkaasti. Välillä kuitenkin iskee ähky, ja joissain runoissa ruokien luettelu tuntuu ylimääräiseltä mausteelta kuin se olisi ollut pakko sisällyttää johdonmukaisuuden takia. Sanajärjestykset olisivat paikoin toimineet suorempina, kuten kohdassa ”olemuksemme sisukset myöntyväiseksi silittyvät”.

Runot on selvästi viimeistelty tarkkuudella. Tahvanainen annostelee säkeitään sulavalla rytmillä kuin huolellisesti keitettyä kastiketta hienosta posliinikulhosta.