Maista maailmanlopun hedelmää
”Myrsky, joka nousee paratiisissa. Tuuli, joka on auki joka suuntaan”, riffailee Vesa Haapala filosofi Walter Benjaminin historianfilosofisia teesejä uusimman runoteoksensa Maallisten ilojen puutarha (2025) avausrunossa. Teeseissä historian enkeli näkee menneisyydessä katastrofin, joka kasaa raunioita raunioiden päälle. Enkeli tahtoisi jäädä ja korjata rikotun, mutta paratiisista puhaltava myrsky ajaa sitä selkä edellä kohti tulevaisuutta. Se, mitä kutsumme edistykseksi, on tämä myrsky, Benjamin kirjoittaa. Teeseissä kyse ei ole luonnonvoimasta vaan myrsky on voittajien kirjoittaman historian toinen nimi. Benjaminin kritiikki osuu hänen oman aikansa vasemmiston uskoon siitä, että historia kulkee automaattisesti parempaan suuntaan. Tuuli, joka teeseissä ajaa enkeliä kohti tulevaisuutta, on nyt runossa ”auki joka suuntaan”. Suuntansa menettänyt katastrofi asettuu teemaksi, joka puhaltaa kokoelman läpi paratiisista helvettiin.
Edistysusko hiipuu myös Haapalan aiemmassa runokokoelmassa Hämärä ei tanssi enää (2019), mutta muodoltaan ja tekniikoiltaan Maallisten ilojen puutarha on hyvin erilainen. Runoilijan laajahkossa runotuotannossa ilahduttaa juuri tyylien kirjo. Uuden teoksen äärellä ei voi tietää, ammentaako se enemmän klassisemmasta modernismista, kuten esikoinen Vantaa (2007), vai Markus Pyörälän kuvittaman Kuka ampui Ötzin? (2012) tavoin avoimen postmodernista revittelystä. Uutukainen tekee kumpaakin: paratiisin hartaus lähestyy modernismia ja keskiosan revittely tuo mieleen nollarirunouden flarfin.
Maallisten ilojen puutarha on laaja ekfrasis Hieronymus Boschin samannimisestä triptyykistä, joka kuvaa yksityiskohtaisesti syntisiä menoja ja niistä seuraavia rangaistuksia. Triptyykki sisältää oikeastaan neljä maalausta: sen ulkopinnoilla on kuva harmaasävyisestä maapallosta lasikuvun sisällä. Kuva tulee esiin, kun paneelit ovat kiinni, ja sama ele toistuu yksinkertaisesti mutta oivaltavasti runokokoelman etu- ja takakannessa. Myös sisältönsä puolesta runokokoelma noudattelee Boschin triptyykin rakennetta paratiisista vedenpaisumusta edeltävään maailmaan ja helvettiin. Se käsittelee esikuvansa tavoin ”syntisestä” elämästä lopulta seuraavaa tuomiota.
Boschin maalauksesta ja sen eri osien välisistä suhteista on esitetty lukuisia ja keskenään erimielisiä tulkintoja. Esimerkiksi vasemman ja keskimmäisen jakson välille on tulkittu jatkumo, joka katkeaa oikeanpuoleiseen, eli helvettiin, siirtyessä. Runoilija hyödyntää taidehistoriallisia, teologisia ja filosofisia kommentaareja, joita on kertynyt vuosisatojen aikana vino pino. Esikuvansa tavoin myös runot pursuavat yksityiskohtia ja sinne tänne versovia intertekstuaalisia viittauksia. Mukana on myös muita Boschin töitä – kirjan lopun taustatietojen sanoin ”rikastuttamassa näkymää”. Kimmokkeen ekfrasiksen kirjoittamiseen tarjosi Kari Aronpuron suomennos W. G. Sebaldin esikoisteoksesta Luonnon mukaan (1988/2022), joka sekin avautuu laajaksi ekfrasikseksi Matthias Grünewaldin Isenheimin alttaritaulusta.
Puoli vuosituhatta vanha maalaus ja nykyrunot keskustelevat keskenään yllättävän luontevasti. Uutta maustetta perikristilliseen kertomukseen synnistä ja rangaistuksesta tuo kytkös nykyhetkeen, jossa ekokriisistä ja sodista puhutaan usein sekä tarkoituksella että tahattomasti apokalyptisella sanastolla. Vaikka Haapalan runojen pessimistinen, kenties lamaantunutkin eetos arveluttaa, ovat runot teknisesti taiturimaisia ja nautinnollista luettavaa.
Paratiisi-osasto ammentaa Raamatusta, ja mukaan sekoittuu niin suomen kielestä kadonneita sanoja kuin juutalaista mystiikkaa. Ennen kaikkea runon puhuja suorastaan piehtaroi Eedenin puutarhan maisemissa:
”En tahdo nähdä puutarhaa näyttämönä, / jota polttavat lankeavien enkelten siivet, en lukea veden / pyyhkimää / taikakirjaa – // tahdon leijua tuoksuissa, rynnätä neljällä tassulla vihreän rinteen, / riehua puiden juurakoissa, kadota sananjalkoihin”
Paratisiikaan ei takaa ihmiselle onnea. Mitä pidemmälle osasto etenee, sitä epäröivämmäksi alun hekumointi muuttuu. Puhuja osaa ikään kuin odottaa lankeemusta: ”Paratiisi näkyy läpi lopulliseen ahdistukseen.” Lopulta ihminen törttöilee, lankeaa ja tulee karkotetuksi.
Triptyykin tulkintaa mukaillen runokokoelma vie keskiosastossaan lukijan maailmaan ennen vedenpaisumusta. Avausruno kuvaa Boschin maalausjälkeä, mutta myös siirtymää pois paratiisista. Viattomuuden aika on ohi: ”ihmisen, eläimen, Jumalan / poikien hahmoja, kylpevät väreissä, / alkavat edistyksen historian.” Benjaminin hengessä edistys merkitsee kulkua kohti tuhoa.
Vedenpaisumusta edeltävässä osastossa mässäillään kuin viimeistä päivää niin hedelmillä kuin lihan iloilla. Samalla runojen rekisteri vaihtuu puhekielisemmäksi:
”Mitä Eeva teki? / Sanoi Muru mä oon täällä / ja pommitti Aatamia persimoneilla / ja sitruunoilla / ja kumkvateilla / ja ne loikki pitkin onttoja runkoja / ja löysi herukoita / samettilippaasta / ja Aatami imi persikkaa / joka Eeva oli / ja sanoi nam!”
Runoilija rinnastaa vedenpaisumusta edeltävän rietastelun ekokriisin aiheuttamiseen: ”Me ollaan luonnonlait ja vapaus, / me voidaan kääntää aika takas, / me voidaan hävittää se / ja nimetä elämä miten halutaan. // Ota osas sokerista, se sulaa jo / ja sä sulat myös, pikku persikka.” Tie helvettiin kulkee railakkaiden bileiden kautta ihmiskunnan hybrikseen. Draaman kaaressa on jännitystä, mutta diagnoosina ihmisyyden tilasta tämä ei vakuuta. Runot tekevät ekokriisistä koko ihmislajin synnin. Juuri tällaista yleistystä on kritisoitu antroposeenin käsitteessä: ekokriisin aiheuttajat ja maksajat kuuluvat eri yhteiskuntaluokkiin. Viimeistä päivää juhlivilla ei runoissa sen sijaan ole luokkaa tai muita eroja, vaan he ovat pelkkä laji.
Helvetin avausruno palaa teoksen läpi kulkevaan benjaminilaiseen tuhon tematiikkaan. Toisin kuin Benjaminilla, messiaanista katkosta, historian jatkumon pysähtymistä, ei kuitenkaan ole näköpiirissä. Kadotukseen johdatteleva runo tuo ”meidät maahan, jossa historia / ei lopu koskaan. / Yhä paratiisista puhaltaa myrsky. / Se on tarttunut siipiin, / niitä ei voi enää sulkea.” Jos Benjamin halusi organisoida pessimismin, kääntää epäluulon toiminnaksi, Haapalan teos pikemminkin kehystää sen estetisoimalla. Kehys on kuitenkin runsas, kerroksinen ja nautinnollinen.
Kadotuksen runoissa kielen rekisteri vakavoituu, ja triptyykin tavoin myös runojen kuvasto muuttuu väkivaltaisemmaksi. Helvetistä löytyy kärsivien ihmisten lisäksi binäärikoodia ja ajattelua automatisoivia koneita. Teema toistuu viimeisen osaston useassa runossa, mutta lopultan manataan esiin meitä älykkäämpi, hengetön demoni, joka on vapautumassa vallastamme.
Runouden käsittelemä simulaation ja tekoälyn kritiikki uhkaa jäädä abstraktiksi ja yleiseksi, koska aineellisuuden ja vallan kysymykset puuttuvat siitä samoin kuin ekokriisin käsittelystä. Haapalan demonilla ei ole omistajaa, datakeskusta eikä sähkölaskua. Ilman teknologian aineellisuutta ja valtasuhteita kritiikki jää helposti konservatismiin viettäväksi moralistiseksi paheksunnaksi.
Maailmanlopun juhlavieraat päätyvät helvettiin ja aiempi hedelmälihaa tursuava ilottelu asettuu ironiseen valoon. Tässä Haapala seuraa Boschia tarkasti. Triptyykin keskimmäinen jakso on viekottelevin, laajin ja kirkkaimmin värein maalattu. Tekijän tarkoitusperistä riippumatta maalauksen voi tulkita niin, että houkutellessaan katsojan pauloihinsa se todistaa ihmisen syntisyyden.
Runokuvien viettelevyys ja aistillisuus osoittautuvat kokoelman todelliseksi valtiksi, jonka merkitys paljastuu vasta helvetissä. Kirjan lopussa Eevan persimonit eivät maistu lukijasta enää viattomilta. Hän ymmärtää nauttineensa eniten juuri niistä herkuista, joista seuraa rangaistus.


Kommentit kritiikkiin