Mahdumme tänne lomittain

Luomatunto on hyvä sana. Se esiintyy lihavoituna Pauliina Haasjoen Valenssin avausrunossa. Luomatunto voisi merkitä eliön, ehkä erityisesti ihmisen ymmärrystä siitä, mikä hänen osansa ja velvollisuutensa luomakunnassa on. Kuljemme muiden elollisten kanssa ja täällä elämänlaaksossa yhteistoiminta on tärkeä, ellei ainoa mahdollinen elämäntyyli. 

Valenssi on posthumaani teos, jossa ihminen etsii kunnioittavaa vuorovaikutustapaa muiden elollisten kanssa. Teos tarkentaa yhteyksiin ja sidosteisuuteen, se tuo esiin ympäristön verkostona, johon ihminen kuuluu. Osa aineksiltaan runsaan teoksen runoista on peräisin hankkeista, joissa tekijä on työskennellyt. Mietin ensimmäisen lukeman jäljiltä, ansaitseeko jokainen sivu paikkansa näissä kansissa. Napakampi rajaus olisi saanut minut pitämään Valenssista luultavasti vielä enemmän. 

Haasjoen yhdestoista teos käsittelee vaikuttumista ja vaikuttamista. Kansikuvasta hahmottuu uurteita, joku tai jokin on jättänyt ne. Erilaisia painaumia, niin veden, ihmisen kuin eläinten jättämiä, tarkastellaan myös runoissa: ”Varovasti, varovasti. / Jokaisesta ääneen kirjoitetusta tavusta jää jälki. Pieni älähdys, viiva, kolhu.” Kosketuksen kanssa täytyy olla tarkkana, myös puhe jättää merkkinsä kuulijaan. 

Lukija saa teoksen alussa erityisen aseman: hän pääsee todistamaan puhujan vannomaa valaa. ”Lupaan ja sitoudun elämään ominaisluontoni mukaisesti. Olemaan elossa / käyttäytymään kuten elossa sopii”, lausuu puhuja kasvillisuuden ja lukijan edessä. Mikä hyvänsä kuolemaa väistelevä elely ei siis käy, on olemassa ominaisluonto ja sopivaisuuden rajat joita puhuja sitoutuu noudattamaan. ”Kuten elossa sopii” voi Valenssin yhteydessä tarkoittaa myös pyrkimystä sopia yhteen. Ihminen voi yrittää sopia luontoon kuin hanska käteen. Teoksen kielessä on leikkisyyttä. Kokonaisuutena se ohittaa surumielisyyden, joka nykyään usein hiipii pyytämättäkin mieleen, kun lukee luontolyriikkaa tai ajattelee rakentamatonta ympäristöä. 

Ihmisen ”ominaisluonto” konkreetisoituu teoksen edetessä. Runoista välittyy pyrkimys kajoamattomuuteen ja toisaalta halu lähentyä ympäristön kanssa: ”Karkea turkki. Kämmen kuin laskeutuisi siihen aaltoiluun jos voisi koskaan saada luvan”. Luvan kysyminen, kuulosteleminen ja antaminen toistuvat teoksessa myös ihmisten välillä. Puhuja on ensisijaisesti kädellinen, koskettaminen ja käsien liike ovat usein keskiössä.

Myös kieli on osa puhujan ominaisluontoa ja sitä kautta osa luontoa laajemminkin. Kieli näyttäytyy teoksessa luonnonvoiman kaltaisena, lauseesta puhutaan kuin jostakin, jonka kulkua ja aikomuksia voi seurata. Ajoittain varsin virtaava ja pulppuava tyyli demonstroi tätä, lukijana pysähdyn tunnustelemaan vuolaiden proosamuotoisten runojen kulkua ja rytmiä.

Sanat ovat Valenssissa eräs koskettamisen muoto, kuin kolmas käsi. Teos tuo esiin, miten puheella rakennetaan ympäristösuhdetta. Runoissa viitataan toislajisiin yleensä ihmisille varatuin pronominein, eläin on sinä ja hän. ”Eikä maaperäeliöille sinun läsnäolostasi ole kuin iloa, sinun tarkoituksenmukaisista askeleistasi, ne antavat maalle sykäyksen ja kaikki lyö käyntiin kuin kello, vaan ei koskaan kuin kello”. Kun eläintä sinutellaan, kohtaamisten ainutkertaisuus ja ajatus eläimestä ”minällisenä” korostuu. Sinä tekee tilaa runoon myös ihmiselle. Voisiko ihminen olla runon sinän veroinen luontokappale, siis tuottaa pelkkää iloa maaperäeliöille? Vaikka se tuntuu kaukaiselta, mahdollisuus välähtää todellisena mieleen.

Paikoin runot jättävät avoimeksi, mistä eläinlajista on puhe tai onko laji eläin ylipäänsä. Ratkaisu tuntuu perustellulta, vaikka siellä täällä runo hetkellisesti samenee vyöryksi, jota tavaan pariin kertaan hahmottaakseni, mitä tapahtuu. Runot haastavat haltuunottavaa ympäristökäsitystä. Puhuja lähestyy luontoa aistinvaraisesti, vaikka teoksessa on paljon fysiikan sanastoa nimeä myöten. Luokitteleminen ja tietäminen väistyvät jälkien, turkin laineiden tai liikkeen ihmettelyn tieltä.

Katsomalla, koskemalla ja sanoittamalla puhuja tulee sinuiksi ympäristön kanssa, löytää siihen henkilökohtaisen suhteen. Sävy on usein hellittelevä: ”voi miten puheliaana / se siinä värähtelee, mumisee pitkän virkkeen”. Välillä kaipaan yllätystä tai ristiriitaa kaiken hellyyden keskelle, jotakin sellaista, mitä Henriikka Tavin Remussa (Teos, 2023), kun koiran katse ei herätäkään iloa vaan ärtymystä. Ehkä Valenssin sävyjä säätelee puhujan alussa vannoma vala. Vastuuntunto nousee teoksen persoonalliseksi bassotaajuudeksi ja se koskee myös kirjoittamista: ”Kirjoitan kun tulin luvanneeksi, en muuten kirjoittaisikaan”, puhuja tunnustaa. Se on rohkea ja jopa kapinallinen virke. 

Harvoin velvollisuudentunto näyttäytyy taiteessa tai sen ulkopuolellakaan yhtä suosittuna toiminnan lähtökohtana kuin vapaus tai inspiraatio. Kuitenkin nimenomaan vastuun ja sitoutumisen sävyt ilahduttavat minua Valenssissa. Teos virittää hallinnantunteen, sen puhuja on päättänyt ryhdistäytyä ja toimii kuten luomatunnon ääni, tai yksinkertaisesti omatunto sanoo. Ihminen on kykenevä määrittelemään sopivaisuuden rajat ja sitoutumaan niihin silloinkin, kun se aiheuttaa epämukavuutta.