Maalausten aikamuodot

Kuvataidehistorian tietämykseni on pintapuolista. Välillä häpeän harjaantumatonta silmääni, joka ei kykene erittelemään maalaustekniikkaa tai värikerroksia. En osaa maalata enkä piirtää edes alkeellisesti. Kiinnostavissakin taidenäyttelyissä väsyn nopeasti ylitsevuotavan taulumäärän ja kiireettömän katseluvaateen ristiriitaan. Juha Siron Kuolemattomien kirja on rakkauskirje kuvataiteelle, mutta myös täydellinen runoteos kaltaisilleni. 

Teoksen runot on nimetty kuuluisien kuvataiteilijoiden nimien ja syntymävuosien (1200-luvulta 1900-luvulle) mukaan. Henkilökuvat ja roolirunot sisältävät usein ekfrasiksen runoilijaa koskettaneesta taideteoksesta. Taiteilijavalinnat rajautuvat länsimaihin, kuten valitettavan usein taidehistoriankirjoituskin. Tosin Siro käsittelee kanonisoituja klassikoita yllättävistä näkökulmista ja lempeällä henkilökohtaisuudella.

Runoilija niputtaa esipuheessaan runonsa proosarunoiksi. Lukuohjetta uhmaten näen teoksessa myös miellyttävää hybridisyyttä. Pitkissä, fragmentaarisissa ja proosallisesti rytmitetyissä runoissa on etenkin lyyrisen esseen piirteitä. Sirolla on aiemman tuotantonsa tapaan silmää sitaateille. Teoksen johtolauseena toimii surrealisti Réne Magritten vakaumus: ”Kuva ja sana ovat tasavertaisia, kaksi rinnakkaista tapaa kuvata maailmaa.” 

Kuolemattomien kirjan taiteilijoille kuvan ja sanan suhde on kuitenkin täynnä ristivaloa ja poikkileikkauksia. Yhtäällä runojen Da Vinci pitää maalaustaidetta ylempänä kuin runouden ”tyhjiä sanoja, / joilla ne innostuneesti ylistävät itseään.” Toisaalla Michelangelo paljastaa pelkonsa freskojen sijaan runossaan, jonka Siro on suomentanut: ”Kunnian kaipuu päällä maan / taiteen epäjumalaksi saa”. 

Taiteilijanaisten kohtalot piirtyvät kirjassa usein traagisina ja työnsä miesten joko määritteleminä tai kieltäminä. Taiteilijan oma ääni nousee lopulta yli määrittelevän puheen, kuten runossa Ellen Thesleffistä (1869–1954):

”Kriitikot kirjoittavat Ellenin maalavan kuin mies, / toiset arvioivat taiteilijan otteen olevan / Naisellisen hento. / – – Ellen sanoo itse: / ”Minä maalaan kuin Jumala!”

Kuolemattomien kirjassa kuvien voima ei perustu tekniseen mestaruuteen vaan mielikuvituksen, tunteiden ja tiedostamattoman laukkaan. Sanat säteilevät, maalauksiin sulaudutaan. Vaikuttava tulkinta Pieter Brueghel vanhemman maalauksesta Metsästäjät talvimaisemassa (1565) peittoaa jopa englantilaisklassikko William Carlos Williamsin samannimisen runon. Siro jatkaa kuulasta panoraamaa uudella kuvalla. Seuraa paitsi analyysi maalauksen ajattomuudesta, myös monimielinen viite maalaushetken pienenä jääkautena tunnettuun ilmastokriisiin: 

”Jotain ikuista aina jää – aavistus / maalauksen vasemman talon koleasta vinttikamarista / jossa nuori nainen nukkuu karkealla olkipatjalla / ja näkee outoa unta tulevaisuuden aamusta.”

Kapitalismi hilasi maalausten hinnat absurdeihin miljooniin, mutta teki kuvataiteesta myös loputtomien kopioiden julisterihkamaa. Kuolemattomien kirjassa Guernica-postikortti lepää eteisessä, Van Goghia kaupitellaan led-timanttimaalauksena. Toisaalta Siro osoittaa, kuinka taidemaailmaa on aina riivannut alkuperäisyyden pakkomielle. Kokoelman ”kuolemattomiin” töihin kuuluu myös 1500-luvun Da Vinci -väärennös. Puhuja kiteyttää terävän aforistisesti: ”Maalaus on aina aito – vain tekijän nimen voi väärentää.” 

Välillä Kuolemattomien kirja puisevoituu taiteilijaelämäkertojen wikipediamaisiksi tiivistelmiksi, mihin olisi auttanut tiukempi karsinta. Esimerkiksi barokkitaiteen ikonista ja henkirikokseen syyllistyneestä Caravaggiosta (1571–1610) olisi saanut oivaltavampaa analyysia kuin ”Taiteilija, jota miekka ja sivellin vei.”

Kuolemattomien kirjan olisi suonut tarkastelevan kuvan ja sanan suhdetta enemmän myös muodon tasolla. Näyte näet vakuuttaa. Kasmir Malevitšille (1879–1935) omistettu runo käsittää yhden paksulla mustalla neliönmuotoisesti kirjoitetun säkeen: ”MUSTA / NELIÖ”. Neuvostoliittolaistaiteilijan samanniminen ja vaikutusvaltainen teos taas koostui yhdestä pikimustasta neliöstä. Siron oivaltava käsiteruno on kokoelman temaattista ydintä. Tuhoavatko kirjainten välit maalauksen alkuperäisidean? Vai päästävät valon sisään?