Maailmasta soljuu kirkkauden poetiikkaa

Runouden lukeminen johtaa parhaimmillaan häikäistymiseen. Tällaiseen siivittää myös Milka Luhtaniemen kolmas teos Häikäisy, jonka affektiivinen runokieli humahtaa sisään kuin kesän pitelemätön valo ja täyttää näin kirjan nimen asettamat odotukset. Hengittävistä säkeistä koostuvat runot aukeavat sekä yksityiskohdille että planetaariselle ja rakentavat kirkkauden poetiikkaa, jossa maailma huokuu aistittavia ihmeitä ja haurasta katoavuutta: ”Vesi virtasi siniselle taivaalle / sait nähdä kuun ja kuun polun / sait nähdä keskellä korpea lähteen / arpisen hankikannon, minut”.

Ruumiillisuus ja ihmisen yhteys muuhun elolliseen ovat Luhtaniemen tuotannossa keskeisiä juonteita. Muistojen kerroksia ja erilaisia aikatasoja lomittavat runot tematisoivat hienosti sen, kuinka itseksi on mahdollista tulla vain antautumalla alttiiksi sekä ympäristön että toisen ihmisen kohtaamiselle: ”uskoin ihmiselleni / loputtomuuden / joka pyyhki sinisellään hiusten ja silmien yli”. Vaikka ihmisten välinen läheisyys näyttäytyy merkittävänä ja mullistavana, kaikkein väkevimmän perustan olemiselle tarjoaa ei-inhimillinen luonto, johon kokemukset ja runokuvat toistuvasti palautuvat: ”Loputon oli pääsi vieressä mutta kun käänsit sen meri / häikäisi vielä talojen takana”

Personifikaatioita ja taitavaa synestesiaa viljelevä omaleimainen runokieli tähdentää elonkirjon laajuutta, jonka rinnalla ihmisen pienuus ja hauraus korostuvat. Julistusten sijasta runot nojaavat havaintojen voimaan, mikä on tyypillistä modernistiselle traditiolle, jonka jälki teoksen kirjallisissa keinoissa näkyy.

Häikäisyssä olennaiseksi nousee myös loppumaton liike, joka ilmenee niin virtaavassa kielessä kuin aistitussa maailmassa. Ihmiselle on ominaista etsiä pysyvyyttä ympäriltään ja itsestään, mutta Luhtaniemen runoissa kaikkein perustavanlaatuisin löytyy rajattomasta läikkeestä, josta ihmisen minuuskin muodostuu: ”Hänen aineellisuutensa / ailahtelee, määrittyy vain siten”. Ehdottomuuksia karttavaan eetokseen nivoutuu senkin tunnustaminen, että myös sanojen väliin jää luovuttamattomia merkityksiä: ”Joskus hiljaisuudesta tulee minulle juuri se mitä tarkoitin / mutta en itse antanut tällaista syytä”

 Häikäisy on kokonaisuudessaan kaunis ja vaikuttava teos, jonka runot eivät kutsu selittämään itseään tyhjiin. Sen sijaan ne kannustavat kohtaamaan maailman ja kielen ennakkoluulottomasti ja tarkasti, vastaanottamaan kirkkautta pidäkkeettömästi.