Maailmankirja palaa

Vilja-Tuulia Huotarisen Menettämisestä, säilyttämisestä on ulkoasultaan pienimuotoinen vihkonen, joka paljastuu syvälliseksi puolustuspuheeksi kirjailijoille ja lukijoille, siis näkijöille ja uneksijoille. 

Kansikuvan sakset, kintaat, paperi ja kynä vihjaavat runoilijan juurevasta käsityöstä. Huotarisen edellisen runoteoksen Omantunnon asioita (Siltala, 2020) tapaan säkeet taittuvat usein proosallisen selkeiksi runolauseiksi. Moniaineksiseen teokseen sekoittuu intiimiä puheenomaisuutta, pehmeitä kielikuvia, manifestoivaa toistoa ja metafyysistä aforistiikkaa. 

Kaksiosainen kokoelma on jaettu osastoihin ”Menettämisestä” ja ”Säilyttämisestä”. Teos osoittaa, että kyse on vastakohtien sijaan elämän perustavimmasta vuorovaikutuksesta: ”Yhteys on katoavaista / meillä on paljon menetettävää.” Alussa puhuja palaa ”siskon” kanssa lapsuuden maisemaan. Muistot kiinnittyvät jaettuihin ja yksityisiin lukukokemuksiin: ”Kaikki mitä en vielä tiedä / mutta sanat jo tietävät.” 

Teoksen puhuja sekä elää muistoissaan että etsii niille ilmaisua. Kadonnut yhteys siskoon löytyy runon syntyhetkistä, jotka tapahtuvat tietoisen ja tiedostamattoman rajapinnoilla. Sisko ei ole vain sukulainen vaan kuka tahansa käsillä olevan teoksen lukija, korostetun tärkeä sielunsisar: ”Kun ajattelen kaikkea, mitä minulta puuttuu, ravistelen siskoani.” 

MS:n arkinen mutta salaperäinen metaforiikka muistuttaa esimerkiksi Tua Forsströmin tiiviistä ja tyhjentymättömästä tuotannosta. Monet oivallukset kuulostavat kysymyksiltä, koska juuri niin runo säilyy parhaiten: avoimena. Sanojen rajoista sukeutuu niiden todellinen elämä, rivien väliin siivilöitynyt tulkinta-avaruus. Avoimuuteen kytkeytyy myös runon ”MITEN MAAILMANLOPULTA VÄLTYTÄÄN” ehdotus: ”Avaruudessa kirjaimet / yhdistyvät, ei loppua, vain lukija lukija lukija.” Runot katsovat suoraan omaan lukutapahtumaansa. 

Puhujan maailmankuva ja tyyli todistavat kielenkäytön ihmettä ja kommunikaation mahdollisuutta. Runot puolustavat kirjoja ihmiskunnan yhteisenä ja aineellistuneena unena. Kokoelman maailmakin avautuu kirjana, joka on ”tehty sinun ja kirjailijan väliin / kilveksi elämän ja kuoleman väliin, kuten kaikki kehot.” Kielellisesti ehyet runot vapautuvat irtiottoihinsa nautinnollisella rytmitajulla. Kun tämä yhdistyy kulmikkaaseen huumorintajuun, tuloksena on ”RUNOILIJAN TEHTÄVÄN” kaltaisia tunnistettavia täysosumia: ”Sukujuhlia riittää läpi elämän, joka vuosi monta kertaa oho ja perkele / ja kiitos ja anteeksi ja sinä olit aina oikeassa.” 

Kirjoittaminen rinnastuu teoksessa toistuvasti kuolemaan, siihen johonkin missä ”palaamme konkretiaan / Meidän mielemme ei voi käsittää sitä.” Samalla historian sivut ovat ”hiestä kostuneet, raskaat”. Kirjallisuuden elintila on vaarassa, kuten ympäristömmekin: ”Rantakaislikossa kynien ruskeat korret taittuvat veteen.” Ei painettu kirja tietenkään voi olla ikuinen, mutta tärkeintä onkin kirjallisuuden tarjoama ikuisuusperspektiivi: ”Ehkä kuolemattomuutta voi alkaa opetella / sen jälkeen, kun tietää kuolevansa.” Kokoelmasta tapaa myös esimerkiksi Huotarisen Iloisen lehmän runoista (WSOY, 2009) tuttua lapsen vilpittömyyden ja tuoreen katsomisentavan ylistystä, kuten runossa ”LUKIJALLE”: ”On kysymys rohkeudesta olla lapsellinen / rakastaa satuja.”

”Säilyttämisestä”-osiota leimaa vahva kulttuuripoliittinen eetos. Runoissa nykykirjailijat tuijottelevat tulevaisuuspelkoisina ansioluetteloitaan ja istuvat Teams-kokouksissa kuuntelemassa mielettömiä henkilöbrändivaatimuksia: ”kirjailija saisi tulla pystymetsästä / puiden alla on niukasti ravintoa.”

Kokoelman pisin runo ”HYVÄ MINISTERI!” latautuu uhmasta ja madonluvuista. Absurdin kirjamessuvierailun kuvaus osoittaa, kuinka päättäjät eivät ymmärrä taiteellisen työn lainalaisuuksia: ”Te kehotatte menemään eteenpäin, se on / selviytymismalli, mutta kirjoittaminen on / pysähtymistä, kuolemista.” Sama ymmärtämättömyys saa lakkauttamaan esimerkiksi vähälevikkisen kirjallisuuden ostotuen, vaikka päätös voi teurastaa kokonaisia kirjallisuudenlajeja. ”Kirjamessujen keskellä kiertää ympyrää / äänikirjojen juna ilman moottoria, savua ja määränpäätä.” 

Viimeiset runot ovat takaliepeen mukaan inspiroituneet tietoteoksesta Kirjojen kaipuu – 1800-luvun alun kirjakulttuuria Suomessa (Gaudeamus, 2024). Alastomat roolirunot puhuvat syvimpiä tunteita kannattelevista kirjaesineistä kulttuurin kohtalonkysymyksenä. Runoilija Augusta Lundahlin (1811–1892) kaltaisten taide-elämän hahmojen kautta Huotarinen vyöryttää vimmaisia säkeitä kirjasuhteista, jotka ”tuovat toivoa joka päivä ja tunti ”. 

Lopussa riehuva Turun palo näyttää, miten historia toistaa itseään. Nyt fyysisiä kirjoja hävitetään tehokkaammin kuin koskaan, ja esimerkiksi äänikirjoja kuunteleva markkinalogiikka jatkaa julkaisumahdollisuuksien kaventamista. Kuitenkin MS:n voi nähdä kiertyvän syklisesti ja varovaisen toiveikkaasti alkuun. Runoilija on kuin palossa tuhoutuneen akatemian kirjaston uudelleen koonnut ”reipas Pipping! hänen sydämensä särkyi / mutta hän jatkoi työntekoa.”