Maailma loppuu selän takana

Vanhemmuus, siitä haaveileminen, tietoisesti kieltäytyminen ja pidättäytyminen ovat kaunokirjallisia kaivoja, jotka eivät kirjoittamalla tyhjene. Runsaudensarvea ovat viime aikoina ravistelleet erityisesti prosaistit, mutta runouden raaka-aineeksikin se sopii mainiosti. Perustelen!

Harva aihe osuu niin ymmärrettävällä syvyydellä omakohtaiseen kokemukseen, universaaliin ihmisyyteen ja identiteetin ytimeen kuin vanhemmuus – tai vaihtoehtoisesti sen puute. Vanhemmuudessa on jotakin aivan käsittämätöntä ja itsemme ulkopuolista. Ei ihme, että lukijoita löytyy.

Äitiydestä kylläkin on kirjoitettu kosolti myös kotimaisella runouskentällä. Vahvin verrokki lienee nyt jo viiden vuoden takainen, äidin osaa pää kylmänä pöllyttänyt Silene Lehto, jonka kolmas runoteos Kultapoika, kuplapoika (WSOY 2019) onnistui kytkemään äitimyytin tarkastelun osaksi yhteiskunnallista keskustelua suomalaista runouskäsitystä tuulettavalla ja siihen tervetulleella tavalla.

Mitä äitiyteen tulee, Maiju Pohjolan toinen runoteos väistää aiheen taitavasti, vaikkei pohjimmiltaan juuri muusta kirjoitakaan. Temaattisessa keskiössä ovat ainakin näennäisesti synnytys ja synnytyksen jälkeinen masennus. Valtavat aiheet, jotka väistämättä vetävät vakavaksi. Teos onnistuu välittämään pieniä ja pikkutarkkoja, päiväkirjamaisia välähdyksiä suuresta ja avarasta sisäisestä maailmasta, jossa abstrakti, kirjallinen minä ja kirjaimellisesti ihmisessä versova uusi elämä jakavat naisen ruumiin yhtäältä erikoisen keveällä, toisaalta tilallisen terapeuttisella tavalla.

Pohjola kirjoittaa vieraasta vuoteesta, muutoksesta, luopumisesta ja mähmäisenä manifestoituvasta hämärästä, jota sairaalan keltainen keinovalo silloin tällöin haroo hajamielisesti. Teksti muistuttaa tajunnanvirtaa, jossa taitava editointi erottelee erityisiä merkityksiä tuntuvasta tekstimassasta: ”Et nyt saa tätä ajatusta pois, tätynnys. Eivät tiedä mitä heillä on / käsissään. Ihosi sisäpintaan on kaiverrettu aikaa ennen. Imet tyhjää vettä, / keriydyt syklivään kaivoon, lohduttomaan helpotukseen.”

Kirjoittajan käsite omasta huoneesta ruokkii myös riittämättömyyden kokemusta Pohjolan yksityisessä ja yksinäisessä huoneessa, jossa vieraat näytöt ja äänet tikittävät tietoisuutta: ”haukon nurkatonta / huonetta yritän hahmottaa”. Kieltä rytmittää alkukantainen voima ja välittömyys, jonka tunnistan myös Aija Anderssonin sairauden ja elämän arkaaista analogiaa tutkineesta Amputaatio-kokoelmasta (Kulttuurivihkot 2021).

Varjoistaan ja vaikeudestaan huolimatta Ettei yötä enää on elinvoimainen kollaasi, jossa henkilökohtainen kipu ja kansallinen kulttuuriperintö sekoittuvat kokeellisuuteen ja kokemuksellisuuteen. Vaikka teos on tekstuaalisesti Pohjolan Lautuma-esikoista (2020) rikkonaisempi, leikittelee se tekstilajeilla ja fonteilla tyylitietoisen hillitysti. Myös tätä kautta kytkös Anderssoniin on nähdäkseni selvä. Ehkä yhtäläisyydet kumpuavat ainakin alitajuisesti myös Pohjolan ja Anderssonin jakamasta siviiliammatista, suomen kielen ja kirjallisuuden opettajuudesta. Sattumaa tai ei, on selvää, että kirjoittajia yhdistää avartuminen muodon ja mitan suhteen, jossa rikas ja runsas tunneilmaisu jää poikkeuksellisella tavalla taka-alalle.

Pohjola kirjoittaa vahvasti ja värikkäästi, itsestään ja itselleen. Teos tutkii todellisen ja mielikuvituksen mahdollisuuksia raakana ja paljaana, tekijälleen ilmeisen hoitavana tuokiokuvana, jonka ytimen lukija löytää aivan yllättäen äänteistä, aakkosjärjestyksen pysäyttämättömästä kierrosta, alusta, lopusta ja niiden välissä tuikkivasta toivosta: ”ajattelen kaikkea lämpimää, kaikesta lämpimästä / ajattelen äidistä / äiti on koko maailman lämmin”.