Olen runoudentutkimukseen ja ekokritiikkiin erikoistunut kotimaisen kirjallisuuden tohtorikoulutettava Helsingin yliopistosta. Olen aiemmin kirjoittanut runouskritiikkejä Nuoreen Voimaan ja tietokirjakritiikkejä Bibliophilokseen ja Joutseneen. Kriitikkona olen kiinnostunut erityisesti ihmisen luontosuhdetta, ympäristö- ja eläinaiheita käsittelevästä runoudesta sekä yhteiskunnallisiin teemoihin nivoutuvasta lyriikasta. Suhtaudun kuitenkin innolla runouden lajiin ylipäätään ja syvennyn uteliaisuudella kaikenlaisiin runoteoksiin.

Jenni Turunlahden Siivet Itämeren yllä on runokirja linnuista ja niiden katoamisesta. Turunlahden esikoisteoksessa omat runonsa saavat niin metsästettäväksi istutettu fasaani, Suomesta jo kadonnut kultasirkku, maailman pienimmäksi linnuksi tituleerattu kimalaiskolibri kuin myös syötäväksi kasvatettu broileri. Pinja Leppäsen kauniilla kuvituksilla höystetty teos pohtii eri lintulajien näkökulmasta ihmisen tuhoisia vaikutuksia ympäristöön ja eläinkuntaan. Huoli monien lintulajien uhanalaisuudesta ja suru jo sukupuuttoon ajetuista lajeista nousevat runoista vahvoina ja alleviivattuinakin teemoina. 

Kuten Karoliina Lummaa (2010) väitöskirjassaan osoittaa, lintu on erittäin yleinen motiivi 1970-lukuun painottuvassa ensimmäisen aallon suomalaisessa ympäristörunoudessa, jossa ympäristöongelmia sekä ihmisen kriisiytynyttä suhdetta ei-inhimilliseen käsitellään usein siivekkäiden kautta. Turunlahden teos kiinnittyy suomalaisen ympäristötietoisen runouden perinteeseen tämän päivän näkökulmasta, jossa lajikato, tehotuotanto ja loputtomasti leviävä täydennysrakentaminen jättävät lintukuntaan peruuttamattomia jälkiä. Parhaimmillaan Turunlahden runoissa tuodaan puhuttelevasti esiin, kuinka linnuista on tullut sekä konkreettisesti että metaforisesti yhä äänettömämpiä. Kaupungistumisen myötä lintujen äänet maisemassa vaimenevat vaimenemistaan, ja ihmiskeskeisyyden hallitsemassa yhteiskunnassa muunlajisen eläimen intressit jäävät aina vain kuulumattomiin: ”Kaupungistumisen / koneiden jyskeen rakentamisen paukkeen / edestakaisin ajamisen ihmisen säntäilyn / melusaasteessa / ei saa ääntään kuuluviin. / Leviävän kaupungin hintana / äänettömäksi hapertunut laulu.”

Turunlahden eläineettisen teoksen sanoma on kiistattoman tärkeä ja ajankohtainen, mutta runojen kaunokirjallinen taso huojuu. Useita runoja sävyttää naivistiseksi jäävä, lastenkirjoistakin tuttu antropomorfismi, joka ei onnistu tavoittamaan lintujen lajityypillisiä, kiehtovia ja ihmeellisiä ominaisuuksia, vaan typistää linnut ihmisen lailla toimiviksi hahmoiksi: ”Nokivaris, / toisten mielestä perusvariksen / alalaji, / omasta mielestään erityinen, / suunnitteli kevätsiivousta pesässään, / olihan ollut kaikenlaista. Jospa / kerrankin saisi vain levätä / ja tehdä niin kuin huvittaa, / se ajatteli / ja heitteli risuja lähes kiivaasti”. Toisaalta värikkään ja leikillisen inhimillistämisen pyrkimys lienee rikkoa ja haastaa perinteisten lintukirjojen kuivakoita konventioita, ja siinä runot todella onnistuvat. Teos ei missään vaiheessa lipsahda eläinten toimijuutta vähättelevään mekanistiseen kuvaukseen, joten siihen suhteutettuna esimerkiksi keisaripingviininaaraan kuvaileminen ruuhkavuosiaan eläväksi toheltajaksi näyttäytyy melko harmittomana, vaikka se ei jokaista vastaanottajaa puhuttelekaan.

Turunlahden teoksen ansiona näyttäytyy myös se, että lajinimiä ja ihmisen antamia luokituksia vilisevät runot saavat lukijan pohtimaan kriittisesti, mistä näkökulmasta kategorisoimme ja arvotamme eläinkuntaa. Ihmiselle luokittelu on tapa ymmärtää ja myös hallita, mutta eläin itse on paljon luonnontieteellistä nimeään enemmän. Linnuille omistettu eloisa runokirja on tervetullut lisä suomalaisen nykyrunouden kentälle, jossa ympäristötietoisuus on yhä vahvempi juonne.

Olen runoudentutkimukseen ja ekokritiikkiin erikoistunut kotimaisen kirjallisuuden tohtorikoulutettava Helsingin yliopistosta. Olen aiemmin kirjoittanut runouskritiikkejä Nuoreen Voimaan ja tietokirjakritiikkejä Bibliophilokseen ja Joutseneen. Kriitikkona olen kiinnostunut erityisesti ihmisen luontosuhdetta, ympäristö- ja eläinaiheita käsittelevästä runoudesta sekä yhteiskunnallisiin teemoihin nivoutuvasta lyriikasta. Suhtaudun kuitenkin innolla runouden lajiin ylipäätään ja syvennyn uteliaisuudella kaikenlaisiin runoteoksiin.

Kommentit kritiikkiin

Vastaa


helmi?Helmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
runsaudensarvi?Runsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
monoliitti?Monoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
kaleidoskooppi?Kaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
toimija?Toimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
kertoja?Kertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
ikimetsä?Ikimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
kävelykatu?Kävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
hah!?HAH!-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
hmm...?HMM…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.
Suodattimen selitykset
  • helmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
  • runsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
  • monoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
  • kaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
  • toimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
  • kertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
  • ikimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
  • kävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
  • haha! -kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
  • hmm…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.