Kuoleman käsittämättömyydestä hetken helkkyvään iloon

Kuolema on runoudessa ikiaikainen aihe, joka on viime vuosina ollut esillä esimerkiksi Tomi Kontion, Kai Niemisen ja Kristiina Kärhän lyriikassa. Myös Anja Erämajan kuudes runoteos Joku menee aina ensin kiinnittyy kuolema-aiheiseen nykyrunouteen. Kekseliäänä kielenkäyttäjänä tunnetun Erämajan runot käsittelevät puhuttelevasti äidin hiipumista ja menettämistä sekä kurottelevat kuolemanpelosta kohti elämäniloa, joka lopulta ottaa puhujan mielenmaisemasta vallan.

Runot kuvaavat koruttomasti, kuinka puhujan hauras äiti ensin taantuu hoivattavaksi ja lopulta katoaa kokonaan: ”Äiti katoaa. Haurastuu, huokoistuu, murentuu, nyhtöäiti.” Äidin kuoltua on jäljellä kuoleman käsittämättömyys, jota lähestytään myös Erämajalle ominaisen vähäeleisen huumorin avulla. Kuoleman seurauksiin lukeutuu suunnattoman hiljaisuuden lisäksi esimerkiksi se, ettei toista voi enää koskaan kutittaa: ”Äiti on kuollut, varattu, häntä ei voi häiritä, hänen jalkapohjiaan ei voi kutitella”. Haudankaan äärellä ei tarvitse olla haudanvakava.

Puutarha on teoksessa keskeinen ympäristö, jossa rehottava elämä asettuu vastavoimaksi äidin hiipumiselle. Läheisen kuolema suhteutuu puutarhassa vaikuttavaan vuodenkiertoon, jossa elämä jatkuu päättymättömänä liikkeenä. Riemukkaaksi äityvä kielellä leikittely alleviivaa luonnosta löytyvää elinvoimaa: ”Ja tässähän puskee jo kehäkukka sirkeitä lehtiään, ja tuoltapa tulee se mintun tuoksu, ja mitä mitä mitä, suikeroalpi matkalla maata myöten itään.” Puhujan uuttera työskentely puutarhassa näyttäytyy tapana vaalia suhdetta äitiin kuolemankin jälkeen: ”Jatkan siitä mihin äiti jäi.” 

Välillä puhuja lähtee matkalle, jossa valtava ja päättymätön meri vertautuu kuoleman lopullisuuteen ja toisaalta nousee kuoleman vastakohdaksi rajattoman elämän pitelemättömänä voimana. Erämajan runot operoivat kuolemaan vakiintuneesti liittyvällä kirjallisella kuvastolla, mutta tekevät sen latteudet onnistuneesti karttaen. 

Äidin kuoleman jälkeen puhujaa koettelee myös oma sairastuminen, joka nostaa tietoisuuden elämän hauraudesta yhä väkevämmin pintaan. Runot eivät kuitenkaan jää värjöttelemään kuolemanpelkoon, vaan teoksen lopussa rakkaus vyöryy säkeisiin ja anastaa tilan kuolemalta. Menetyksen pelko kääntyy tässä hetkessä heliseväksi iloksi, jossa elämän ydin on: ”jatkan hokemista, ilo, ilo, ilo.” 

Kuolemasta elämäniloon kulkeva Joku menee aina ensin ei ole temaattisesti yllätyksellinen kokonaisuus, mutta teoksen tenhoava runokieli tarttuu menettämisen ja elämännälän säikeisiin poikkeuksellisen tarkkanäköisesti ja koskettavasti. Jokainen läheisensä menettänyt tietää, että puhujan toteamus ”Missään kielessä ei ole tarpeeksi oikeita sanoja” pitää kuoleman äärellä paikkansa, mutta Erämajan teos onnistuu silti sanoittamaan kuolemaan liittyviä kokemuksia tunnistettavasti sekä täyttämään lukijan ansiokkailla ja voimakkailla runoilla.