Kulkureittejä katastrofin ja toivon välimaastoissa
Millaisia asioita kohtaa, kun ei liiku autolla, vaan kävellen, pyöräillen tai vaikkapa potkukelkkaillen? Ryöppyävää räntää, taateleitten värisen suon, vadelmaa kasvavan kallionhalkeaman ja piipun päältä pudottautuvan linnun.
Juhani Ahvenjärven runokokoelma alkaa aforistisella toteamuksella: “Niille, jotka alituiseen tukeutuvat autoon, / vuodenaikojen vaihtelu jää vieraaksi.” Runot piirtävät miljöitä kaupungin laidoilla esiin niukoin sanoin, hiotusti ja monitasoisesti. Olenkohan ennen lukenut teosta, jossa Tampereesta kirjoitettaisiin näin herkällä kielellä? Ahvenjärven tekstit osoittavat, että muodoltaan perinteisestä säerunoudesta saa edelleen irti paljon, kun on valmis panostamaan ilmaisuunsa.
Toinen osasto on otsikoitu kuuman kesän 2018 mukaan, ja ensimmäinen runo näyttäytyy yhdistelmänä intohimon voimaa ja ilmastokatastrofia: “On niin kuuma, / että kallio liukuu järveen. // Jää kuoppa, jonka karike kytee / tuhannen haudatun tupakan lailla.” Tekstissä kiteytyy kokoelman ydinteemoja ja samalla tekijän taitoa avata neljällä tiiviillä rivillä kanava johonkin syvään. Yksityiskohtien valinta ja hyperbolan käyttö tuntuvat harkitulta, mutta runo ei pidättele lukijan ajatusta. Hellekesän runoihin hiipii väkisin uhan elementtejä; matkaradion lähetyksen katkeilu ja särinä tuovat valmiiksi virittyneessä tunnelmassa mieleen jo viimeisen rannan. Myöhemmin huolestumisen tunnetta herättää runo, jossa “jää kaukalossa pehmenee” sään lämmetessä. Tuleeko leutoja talvia ja hellekesiä sisältävistä runoista nyt väistämättä ilmastokatastrofin kuvastoa?
Kohdatuissa maisemissa on silti paljon lohdullista, herkkää ja silmää hivelevää; pieniä ihmeitä kuten välkkyvä vesi tuulettomana yönä. Junamatkasta Kuopion ja Tampereen välillä kehittyy suorastaan romanttinen kokemus: “Ilma väreilee vielä syksyllä niin / että tähti tärisee Himoksen yllä”. Ja miksi ei – ehkä juuri junassa voi nyt kokea toivoa. Ravintolavaunu ja kallioleikkausten “jäisillä hyllyillä” läikkyvä valo yhdistyvät päässäni huimaavaksi näkymäksi. Lapsuusmuistoissa koulukompleksin loisteputkivalot sirittävät, mutta eivät välky vielä. Miten on nyt, palavatko lamput yhä? Päätösosasto on “Inversio”, jonka runot sijoittuvat sairaalaympäristöön talvella. Eletään luopumisen äärellä, mutta taivaalla ei näykään hauleja vaan varpusia Hatanpään ja Pyhäjärven yllä. Ehkä lintuja on vielä viimeisen ammuksen jälkeen.
Kommentit kritiikkiin