Kuljen runoa etsien

Meren mystiikkaa ja merkillistä estetiikkaa on mahdotonta tyhjentää yhteen runokirjaan. João Luís Barreto Guimarãesin pieni ja hento Välimeri (Mediterrâneo, 2016) luottaa havaintoon ja lunastaa lupauksensa hahmotellen merta ja sen rannoilla eläneiden lajien, heimojen ja kerran kukkineiden kulttuurien monimuotoisuutta.

Portugalilainen Guimarães (s. 1967) on julkaissut runoutta jo kolmella vuosikymmenellä. Kynän lisäksi runoilijan kädessä pysyy kirurgin veitsi, jolla hän operoi pitkän uran tehneenä syöpälääkärinä. Runojen lukeminen tätä taustaa vasten on erityisen kiehtovaa, sillä leipätyön asema tuotannon temaattisessa viitekehyksessä on kuriositeetin kaltainen. Lääkärintyö on läsnä, mutta leikkaussalien sattumanvarainen suru, kuviteltu kylmyys ja säännönmukainen steriiliys loistavat poissaolollaan. Guimarãesin kirjallista tuotantoa hallitsee lämpö: elämän, empatian ja ihmetyksen hehku.

Tie Portosta portugalinkielisen nykyrunon kenties keskeisimmäksi äänenkantajaksi on ollut hidasta nousua ja päättäväistä polveilua. Välimerta voidaan hyvällä syyllä pitää tekijänsä kansainvälisenä läpimurtoteoksena, sillä juuri sen englanninkielisen käännöksen tuoman kansainvälisen näkyvyyden ja Willow Run -runopalkinnon myötä Guimarãesille on avautunut eräänlainen suunnannäyttäjän rooli, ja myös kysyntä käännöksille on kasvanut räjähdysmäisesti. Kuten Janne Löppönen huomautti tarkkanäköisessä kritiikissään Kiiltomadossa, Välimeri on myös ensimmäinen portugalilaiselta runoilijalta suomennettu kokopitkä teos.

Teoksen nimeä saa ja kannattaakin pohtia, niin latautunut ja mahtipontinen se on. Kaikkihan tuntevat Välimeren: sivistyneen ja miellyttävän homo sapiensin henkisen kasvun kehdon, maailman suosituimman lomakohteen, satojen ja tuhansien Eurooppaan pyrkivien turvapaikanhakijoiden surmanloukun. Kaikesta tästä Guimarães myös kirjoittaa – sanaakaan suoraviivaisesti sanomatta.

Sen sijaan Välimeri on kokoelma havaintoja, aistimuksia ja ajatuksia. Neljään osastoon jakautuvassa teoksessa istutaan, seistään, kävellään ja purjehditaan kymmeniä, jopa satoja tunteja antiikin ja arkeologian alkuhämärässä, maailman mysteerien edessä, Egeanmerta ristiin rastiin aforistisissa tunnelmissa matkaten. Havainto on teoksen perussävel, tarkkanäköinen toonika, jota vasten kieli luo kudelmaa, kuljettaa lukijaansa kirkoista roomalaispalatsien raunoihin, Sisiliasta Syyriaan, Málagaan, Maltalle ja aina Niilin suistolle saakka.

Meri itsessään asettuu taustaelementiksi nostamatta koskaan aallonkorkeuttaan sen rannoilla tapahtuvan yläpuolelle. Tämä on merkille pantavaa, sillä hyvin harvoin olen törmännyt yhtä niukkaan meren kielelliseen läsnäoloon teoksessa, joka käsittelee merta. Vaihtelu virkistää ja toisaalta luo tilaa tulkinnalle: meri ei ole vain maantieteellinen ja maisemallinen, se on ennen muuta mielentila, alleviivaamaton aava. Harry Salmenniemen sanoin ”meri, mutta sisältä päin” (Yö ja lasi. Siltala, 2018).

Onnittelunsa ansaitsee myös upeasta Välimeren käännöksestään Kääntäjäkarhulla palkittu Tarja Härkönen, jonka suomen kieli soljuu. Käännös mallintaa alkuperäisen rantaviivan piirrosjälkeä avoimena ja kovin autenttisen oloisena: ” – Jumalallista on voida nähdä mutta / laskea kohta katseensa / niin kuin haavoittunut unikko joka tunteja / poimituksi tulemisensa jälkeen / antautuu kumartaen”.

Suomennos säilyttää kautta linjan myös alkuperäisteokselle uskolliset, laineiden lailla leikkivät sulut, joissa ajatus virtaa ja karkaa valtoimenaan. Tyylillisenä tehokeinona sulut ja niiden tuottama puhujavinouma on nautinnollinen, vaikka se voi myös väsyttää ja katkoa rytmisesti rullaavaa reittiä.

Vaikka Välimeri on kirjana pieni, sen merkitys on suuri; paitsi portugalinkielisenä runoutena, myös runouden maantiedettä ylpeästi luonnostelevana ylistyslauluna. Valtavaan aiheeseen tarttunut teos on tasapainossa: Guimarães etsii runoa ja runo etsii häntä.

Välimeren kaltaiset kirjat lohduttavat myös ilmastokriisiä itkevää. Teos on erinomainen ja ekologinen saarihyppely, jolla kulttuuriin, arkkitehtuuriin ja uskontojen ydinkysymyksiin harottavat hahmotelmat tarjoillaan lukijalle myötätunnolla, tunteilla tärkeilystä pidättäytyen. 

Tyyliltään ja tulokulmaltaan täysin erilaista Judith Schalanskyn Kaukaisten saarten atlasta (suom. Marko Niemi, 2020) voi ja ehkä kannattaakin lukea Guimarãesin rinnalla. Vaikka teosten ilmasto on erilainen, niitä yhdistää samanaikainen läsnä- ja poissaolo. Schalansky kirjoittaa paikasta, Guimarães ajasta, joka on kuvitteellinen, tosi ja toiveikkuutta tuottava. Se, mikä yhdistää on eilen, tänään ja huomenna ihan erilainen ja silti tuttu meri.