Kritiikin luonnostelua keskustelun pohjalta
Käy flaneeraamaan Runografin kriitikoiden kanssa Dandyiltain hämärään! Saara Laakso ja Carlos Lievonen availevat pseudonyymikirjailija P. Puntarpään kirjan sivuja ja nauttivat askartelun lomassa vuosikertarunouden makuvivahteista.
Tätä kirjaa hypistellessä tulee mieleen kaupunkikartta, sellainen pehmeä ja paksu, auki ja kiinni taiteltava. Kansiliepeet voi avata pieneksi julisteeksi, karikatyyrimäisen kuvan nimi on ”Humming-birds or a Dandy Trio”.
Itse nidettä tutkin myös tarkkaan. Kun karttamaisesti taiteltavan kansipaperin poistaa, paljastuu alta ruskeakantinen kirjanen, joka näyttää vähintään 60 vuotta vanhalta julkaisulta. Vain paperin laatu rikkoo klassisen vaikutelman. Toimistopaperia muistuttavien arkkien käytöllä on varmasti oma syynsä, mutta itse en keksi ainakaan esteettistä sellasta. Ehkä jonkinlainen viittaus zine-kulttuuriin tai rappiollisuuteen?
Erikoisinta 2020-luvulla ilmestyneessä teoksessa ovat kuitenkin ehkä avaamattomat sivut. Kirjaa ei tosiaan saa siististi luettua ilman kirjeveistä. Valinnan on täytynyt olla tietoinen ja harkittu. Millaisia ajatuksia taitellut sivuarkit herättivät? Entä miten ryhdyit avaamaan sivuja?
Nimessä mainitaan tarinat. Runot ovat kuitenkin enimmäkseen preesensissä ja muisteloiden makua ei juuri onneksi ole. Luin tätä mosaiikkina, joista hahmottuu erään pojan ja nuoren miehen mieli. Miten nää runot hahmottui sulle?
Teos on hieman vanhanaikainen myös rakenteellisesti, sillä se koostuu joukosta otsikoituja ja itsenäisiä runoja toisin kuin monet uudemmat runoteokset. Ovatko runot näitä dandyiltain tarinota, vai onko nimi mielestäsi abstraktimpi tapa hahmottaa runojen sisältö?
Teoksessa on tosiaan ainakin vahvaa miehistä energiaa. Armeijajuttuja, sotaleikkejä ja isäsuhteen käsittelemistä. Munat mainitaan pariinkin kertaan.
Teoksen kuvastossa vilahtelevat lihakauppa ja kyltit, kuten ”KANSANJALKINE”. Ne ovat kadonneet katukuvasta, mutta edustavat minulle kohtuullisuuden aikakautta, sitä kun kuluttaminen oli pienimuotoista, raaka-aineet arvokkaita ja kellään ei ollut kiinalenkkareita. Dandyiltain tarinat on kirjaesineenäkin tällaisen vanhan meiningin jatke. Siinä missä Kansanjalkinetta ei enää ole, ei myöskään ole tällaisia kirjoja joiden sivut pitää erikseen avata.
Joistain kohdin teksti on haaleampaa, mikä johtuu varmasti vain painotekniikasta. Laserprintteri on ikään kuin liian kaukana tulevaisuudessa. Paikoin epätasainen jälki synnyttää kuitenkin osuvia metatekstuaalisia ulottuvuuksia. Mieleen tulee Jouni Teittisen Sydäntasku (Poesia 2019), jossa tekstin haalistumisella havainnollistetaan muistaakseni unohtamista. Omassa kappaleessani painomuste on esim. tarttunut huonommin säkeessä: “Että sen oli ikävä minua”. Ikävä on tässä poissaolon merkkinä, aivan kuten mustekin.