Janne Holmström

Olen melkein olemassa
66 sivua
Tammi 2024
ISBN 9789520462451
Runografin kritiikkikurssilla syyskuussa 2024 kirjoitettuja kritiikkejä.

Runografin ja Nihil Interitin kritiikkikurssi kokoontui syyskuussa Tekstin talolla kymmenen osallistujan voimin. Oli ilahduttavaa seurata, miten suurella intohimolla ja omistautuneella otteella osallistujat uppoutuivat pohtimaan kritiikin tekstilajia, kriitikon roolia kirjallisuuden vastaanotossa sekä runouskritiikin erityispiirteitä. Yhdessä ajattelu loistaa kurssilla kirjoitetuissa kritiikeissä, joita editoitiin ja joista keskusteltiin koko ryhmän kesken. Kurssin kritiikit kirjoitettiin Janne Holmströmin ja Elsa Töllin uutuusteoksista, ja valmiisiin kritiikkeihin teoksesta Olen melkein olemassa pääsee tutustumaan tällä sivulla. Tuntuu tärkeältä ja ainutlaatuiseltakin, että monet luennat ja tulkinnat saavat loistaa rinnakkain toisiaan täydentäen.

Holmströmin teoksesta palstalla kirjoittavat Anni Mäkelä, Venla Niinistö, Outi-Illuusia Parviainen, Eliisa Ruusu ja Eija Toiviala.

Runografin kritiikkikurssilla syyskuussa 2024 kirjoitettuja kritiikkejä.

Kommentit kritiikkiin

5 vastausta artikkeliin “Kriitikot yhdessä, kritiikit rinnakkain”

  1. Anni M sanoo:
    Runoilua vastakarvaan con ambivalenza

    Runojen lukemisesta tulee heti erilaista, kun huomaa väittävänsä runominälle vastaan vähän joka jutusta. Miten niin ”epäkesko” ja ”vääntömomentti” ovat epärunollisia sanoja? Ja vaikka kielestä puuttuu futuuri, ei se tarkoita, ettei tulevaa olisi mahdollista ilmaista. Silloin sitä vain tehdään muilla kieliopin keinoilla. Tällaista intoa väittelyyn koen runouden parissa harvemmin, mutta Janne Holmströmin teoksen sivuilla yhtenään.

    Olen melkein olemassa on Holmströmin toinen runoteos ja ensimmäisen tapaan kovin aihelähtöinen. Esikoisteos Kauan sitten hukkunut (Tammi 2021) lähtee liikkeelle isoisän sotalapsuudesta, toisinkoisessa runot käsittelevät yksinäisyyttä perheen lähtiessä ja runominän jäädessä yksin. Runominän ajatusten lisäksi sivuilla on tuokiokuvia hänen kirjoittaessaan ja tehdessään paljon. Toistuvia aiheita ovat klassinen musiikki, luonto ja runous. Mukana on kaipausta ja yksinäisyyden ja maskuliinisuuden pohdiskelua, mutta sävy on esikoista kevyempi.

    Paikoin runoja vaivaa kirjoitusharjoitelmien tuntu, mutta parhaimmillaan kieli on pelkistetyn kaunista ja oivaltavan metaforista. Raskaimpia tekstejä lukiessa mielessä käy, miksi nämä nyt ovat runoja eivätkä kertovaa proosaa, kun taas hiotuimmillaan runon omat keinot näyttävät voimansa, ja esimerkiksi aistihavainnot pääsevät valloilleen: ”Huoneessa tuoksuu bergamotti ja aprikoosit, hyasintti, hyasintti. / Ikkuna toistaa huoneen.” Erityisesti säkeenylitystä käytetään hyvin, ja säkeenylityksen mestari Mirkka Rekolan vaikutus paitsi näkyy myös kirjoitetaan esiin: ”Variaatioiden viuhka. Ja pilvet. / Syksy muuttaa linnut.” Rekolan teos Syksy muuttaa linnut (1961) on teemojensakin puolesta Holmströmin teokselle oiva viittauspiste, mutta kautta linjan vaikutus ei näy tekstissä. Välillä viittauksissa on irtopisteiden etsimisen maku. Vilpittömyys hautautuu pahimmillaan tekstimassan alle.

    Taidepuheen ja pohdinnan lisäksi teos on täynnä ironista huumoria. Ironia näkyy erityisesti runominän kustantajalleen osoittamissa viesteissä: ”Nyt kun ehdotan Varjon kesuuraa, olet jo / päättänyt nimeksi Olen melkein olemassa. / Voittokulkusi näyttää jatkuvan. Saat luvan / kirjoittaa seuraavan teokseni niin tulee / kerralla ’hyvä tuote kustantamolle’.” Mutta entä jos kustantajan nimiehdotus on parempi? Näissä kohdissa mietin, kuinka itsetietoisesti tässä nyt kirjoitetaan. Myös runoilijalle maksettava teospalkkio ja sen olemattomuus on runoilijapiirien tuntema yleinen vitsi, mutta varsin kulunut sellainen. Runojen aiheena se ei ehkä ole tavanomainen, mutta muusta kirjallisuuskeskustelusta sitäkin tutumpi. Ehkä juuri sen takia näissä kohdin teoksen muoto runoutena asettuu kyseenalaiseksi, kun aihe nousee kieltä tärkeämmäksi. Ainakin huomaan, että näissä kohdissa turhaudun itse lukiessani eniten.

    Kun lukuasento viistää jo valmiiksi vastakarvaan, jää vaivaamaan, onko teos parodiaa vai aito yritys olla hauska. Samojen vanhojen vitsien kierrättäminen vie ajatukset parodian puolelle – onhan tämä nykykirjailijan kurjuudessa piehtarointi ja ironinen suhde alansa vallitseviin rakenteisiin nyt 2020-luvulla jo niin nähty: ”Mutta AB, kauheinta on se, että ketään ei / kiinnosta. Haukkuisivat edes, repisivät julkisesti.” Onko tämä nyt oivaltavaa vai väsynyttä sanailua? Päätös lienee lukijan, mutta epävarmuus intentiosta jättää ristiriitaisen olon. Ironian ohella huumori on setämiesmäistä panohuumoria ja kaksimielisiä sanaleikkejä, joista itse en pidä lainkaan.

    Olen melkein olemassa tuntuu aina välillä haluavan puhua isoista tunteista ja aiheista, mutta samalla se ampuu toistuvasti itseään jalkaan ja luisuu parodian puolelle. Ehkä se on tarkoituskin, mutta miksi, siihen en lukiessani löydä vastausta.

  2. Venla.Nii sanoo:
    Riipaiseva perunaruno yllättää

    Kirjaa voi kuvata ohueksi, kun huomaa nukkuneensa sen päällä sikeästi koko yön. Materiaalisen vaatimattomuuden, etenkään kirjan tuoliaiheisen kannen, ei kannata antaa hämätä. Janne Holmströmin toinen runokokoelma Olen melkein olemassa tarjoilee rikkaita runoja niin temaattisesti kuin kielellisesti. Holmström yllättää nokkelalla, läpäisevällä sanailulla ja pureutuu kipeisiin aiheisiin.

    Teoksessa on samanlaista tarinallisuutta ja moniulotteinen runominä kuin Holmströmin esikoiskokoelmassa Kauan siten hukkunut (2021). Tällä kertaa runot saavat myös rönsytä yli tarkasti rajatun aiheen. Sykähdyttävintä antia tarjoavat yksinäisyyden kuvaukset. Toisen, perheen, poissaoloon pureudutaan kouriintuntuvasti:

    Perunoita ja vessapaperia kuluu nyt vähemmän, roskapusseja,
    sähköä ja aikaa, sanoja, saippuaa, saranoita, kortsuja.
    Vain rakkautta
    kuluu hukkaan. On vaikea nukahtaa.

    Yksin jääminen puretaan arjen konkreettisiksi kappaleiksi, mikä puhuttelee paitsi runon minän tavoin eronneita perheellisiä miehiä, myös monia muita, jotka kaipaavat toista. Joku on lähtenyt, tai ehkä häntä ei koskaan ollutkaan? ”[…] Herään, tavu kerrallaan kerään / nimeni ympärille märän pyjaman. Kun yksinäisyyden kielioppi / alkaa alusta.” Tämä yksinäisyyden kielioppi, minämuotoinen puhe, sanallistaa riipaisevasti yksinäisyyttä yhteiskunnallisena ilmiönä, joka ulottuu romanttisten suhteiden kaipuuta laajemmalle.

    Holmströmin runokieli on helppokulkuista, vaikka toisinaan puhe leijailee filosofisiin sfääreihin. Erityisesti musiikki aiheena sekä kielikuvina motivoituu. Kasvimaalla on nuottitelineitä ja ”pellon yllä voimajohtojen nuottiviivasto”. Vaikka musiikkiainesta palataan tuon tuostakin kihnuttamaan, aihe jää etäiseksi. Ehkä musiikki on runominälle yksin jäämisen vastavoima, täytettä sietämättömälle äänettömyydelle? ”Musiikki on ääneksi muuttunutta aikaa. / Se suojelee minua katoamasta / ikuisuuden kammottavaan hiljaisuuteen.”

    Runot väistävät paatoksen vaarat sanoilla leikittelyllä ja huumorilla. Ilmaisut, kuten “kosmopoliittiselluliitti”, kutkuttavat ja houkuttelevat lukijan pysähtymään hetkeksi. Holmströmin erikoisleima on hymähdyttävien kaksoismerkitysten löytäminen: ”Parin munatotin jälkeen katsomme maailmaa totisina”. Jään miettimään, mitä minusta kertoo runouden lukijana, että vaikutun tällaisista joperuonansuulaisista viittauksista: ”Keskipäivällä kenttäkeittimestä kaalikeittoa, / kuksassa kahvia (kossua) kahvia”.

    Antti Majander ylistää Helsingin Sanomien (19.5.2024) arviossaan Holmströmin teosta sanoilla “paras runoilijan valitusvirsi ikinä”. Paras lienee liioittelua, ja teoksen ansiot ovat muutenkin toisaalla. Runot eivät käperry runoilijaidentiteetin puimiseen tai karkaa liiaksi metatasoille liihottelemaan. Kirjan kustannustoimittajalle osoitetut asiattomat viestit kuitenkin viihdyttävät: “AB! // Sinua ja sinun vetelehtimistäsi on raskasta sietää! Runoteos on vieläkin painamatta, Otavalla se olisi saatu valmiiksi ajat sitten.” Viesteissä hykerryttää samanlainen virallisen ja järjettömän yhteen törmäyttäminen kuin Eeva Turusen romaanissa Sivistynyt ja miellyttävä ihminen (Siltala, 2022), jossa päähenkilö päätyy sähköpostitse ylijakamaan tuntemuksiaan eräälle puusepälle.

    Mutta kuka on runojen maisteri Melleri?

  3. Eliisaruusu sanoo:
    Ryönäruumiilliset kokemukset ja sopimattomat viestit kietoutuvat lohturunoiksi

    Aamuyöllä ”taksi tilaa teidät kyytiinsä”, tyhjät laukut on jo pakattu, ”riisutte vaatteet päältänne ja pakkaatte ne hyllyihin”. Janne Holmströmin toisessa runoteoksessa toisistaan erotetut perheenjäsenet laskeutuvat taivaan tyhjyyteen, ovat enää etäisyyden päästä näkyviä taivaankappaleita. Perheyksikön hajoaminen on runossa vaistonvaraista, ennalta merkittyä. Vaikka ei aivan tietäisi, miksi, ei osaisi silti jäädä. Koti tyhjenee paikaksi ja ovella on enää geneerinen ”nimi”. Näin tapahtuu kaikille.

    Perheen hajoaminen rinnastuu luonnonlakeihin. Ihmisiä liikuttaa sama valehteleva magneetti kuin ”lintuja, lohia, valaita, lepakoita, mehiläisiä ja kilpikonnia”. Luonnossa epäonnistuminen tuntuu olevan sisäänrakennettua. Eläimillä on vaisto lähteä, samannimiset navat hylkivät toisiaan.
    Teos asettuu 2010-luvun arjesta kiinnostuneen runouden perinteeseen. Metalyyrinen puhuja haluaa kirjoittaa kohti puhtaita, aineettomia asioita, kuten kauneutta, kipua ja värejä. Sen sijaan hän päätyy runoilemaan siitä, miten puoliso tietää, kuinka huonosti hän pesee pyykkiä.

    Aineettoman kauneuden ihanne on puhujalle puhtaimmillaan musiikissa. Musiikki pelastaa puhujan luonnolta, maatumiselta ja vaistonvaraiselta kärsimykseltä. Myös luonnossa puhuttelee musiikki – se mitä ei voi koskettaa.
    Puhujan luontokäsitys vaikuttaa luonnontieteellistä luontosuhdetta romanttisemmalta. Ylevä luonto menee pilalle liioista säännöistä ja kielentämisestä, kun maisteritutkija Melleri tuppautuu jatkuvasti ajatuksiin. Musiikki on puhujalle singulaaria, subliimia ja arkaaisen kaunista. Sellaiset asiathan eivät tottele tutkijoiden lakeja, eiväthän?

    Sen sijaan kaikki missä on ruumiin kieltä, pilaantuu. Ylevien metaforien sijaan luonnosta muodostuu ”alleen laskeva aurinko”. Samoin rakkaudesta tulee arkiruumiillista, ”lumeen kustu sydän”. Rakkaalle olisi helpompi kommunikoida musiikin välityksellä, leperrellä con espressione, mutta lopulta sitä päätyy kuitenkin vittuilemaan tekstareilla.

    Myös kustantamoille lähetetyt metalyyriset valitusvirret alentavat runouden tavallisten asioiden piiriin. Kauneus ja runous asetetaan vastoin rahallista maailmaa ja aineellisia olosuhteita. ”Syksy muuttaa linnut” ja arki pilaa runouden.

    Kun perhe on lähtenyt, vetelehtivä perheenisä ja runoilijarenttu, ”rutinoitunut panomies”, haluaisi sublimoitua, mutta koostuu haihtumattomasta eritteestä. Mieleen tulee Irene Kajon romaassa Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta (WSOY 2024) esitelty Taideyliopistossa tarjoiltu paskakakku.
    Vain musiikki saa jäädä yleväksi kuin atomit. Musiikki on ”ääneksi muuttunutta aikaa”, se suojelee katoamiselta hiljaisuuteen ja täyttää tyhjentyneitä huoneita. Ryönäruumiillisuuden rinnalla kulkee esoteeristen ja keveiden musiikkiolioiden rakentelua, todellisuuspakoa atomitasolle, jolloin kauneutta etsitään keksitystä ja näkymättömästä, jota ei luonnonlaeille ja naiskuorojen ”muodottomalle musiikille” ole alistettu.

    Kielikään ei ole muodollista naisten kanssa seurustellessa. Puhuja saa tekstiviestejä exältä, joka pyytää lisäämään nollia elatusmaksuun saatesanoilla ”Moi kyrpä”. Kun viriili setä himoitsee ”puoliksi kuorittujen” nuorten naisten muotoja ”likaisilla silmillä”, on hän hetken ”melkein olemassa”.

    Ällöbanaalin ja ylevän, luonnonlakien ja musiikin vuoropuhelu, ei välttämättä ole tuorein lyriikan dikotomia, mutta Holmströmin toisinkoinen on myös lohdullista ja herkkää runoutta, jossa yksinäisyys kasvaa ruumiiksi.

  4. outi-illuusia sanoo:
    Muistot ja Melleri täyttävät yksinäisen unet ja huoneet

    Esikoisensa Kauan sitten hukkunut (Tammi, 2021) jälkeen Janne Holmström on siirtynyt sotalapsitraumoista yksinäisyyden keskelle. Holmströmin toisen teoksen musta kansi tyhjine tuoleineen avautuu tummana kohti surrealistista kuvaelmaa, jossa aukeaa teoksen syvin haava, toisten lähtö ja yksin jääminen.

    Lähteneiden paluun odottaminen on mahdotonta, itsensä ympärillä kiehnäävää mutta pakollista ja pakottavaa. Kysymyksiä nousee jatkuvasti, mutta kuuleeko niitä kukaan? Poislähteneiden läsnäolo on käsin kosketeltavaa, ja yksin jäänyt pohtii, katoaako rakkaus kuten heinäsirkkojen ääni ihmisen vanhetessa. Muistojen lisäksi ainoa seura on Melleri-niminen hahmo, jonka puheenvuorot täplittävät merkityksettömältä tuntuvaa tyhjiötä. Tyhjyyden painoa tarkastellaan kivuliaan läheltä niin, että suomalaisessa yksiössä – vaiko ehkä sittenkin perhekolmiossa? – asuu kärsivä humoristi, jonka yksinpuhelussa vilahtelee pyrkimyksiä kuivaan huumoriin vastinparina kärsimykselle: ”mutta sinä tiedät minun tanssitaitoni. Pirun vaikea ymmärtää / miksi taide sotketaan kotitöihin”. Huumorin nahkeus luo ristiriitaa eikä tunnu soittavan samaa kappaletta lyyristen säkeiden kanssa.

    Vitsit eivät auta, kipu on totta ja läsnä. Kaipaus kiteytyy kipeänkauniiksi kehäksi itsensä ympärille: ”Te olette minussa kiinni / kuin uni / minä näen teidät / niin kuin katsoisin silmiin niin / kuin vertaus olisi sama kuin / katsoa silmiin / niin kuin siihen voisi verrata.” Musiikki lohduttaa yksinäistä: ”Sointujen takana aurinko suutelee kasvoille kolibrin.”

    Mellerin läsnäolo tiivistyy loppua kohden, ja lukija pohtii, onko kyseessä kirjailija Arto vai kuuluvatko pohdinnat kenties lemmikille, joka filosofeeraa kuin Eino Leinon ylioppilas eksistenssin äärellä. Runot tähtäävät yhä uudelleen myös kohti kustantajaa: ”Saat luvan / kirjoittaa seuraavan teokseni niin tulee / kerralla ’hyvä tuote kustantamolle’” . Sävy muuttuu aggressiivisemmaksi, kirjeet kustantajalle ovat venttiili kiukulle, eikä viesteissä tarjoilla uutta näkökulmaa kirjailijan elämään ja sen haasteisiin, vaan pikemminkin vahvistetaan kulunutta kärsivän runoilijan eetosta: ”[…] kauheinta on se, että ketään ei kiinnosta.”

    Olen melkein olemassa on samalla sekä surullinen että herättelevä lukukokemus. Se on harmaata huoneilmaa, jossa oleskelun jälkeen tuntee tarvetta mennä suihkuun. Masentunut tunnelma latistaa mielialan, mutta rehellisyys tuntuu hyvältäkin: tällaista tämä on, elämä kaikkinensa. On vaikeaa olla runoilija ja kerrassaan raskasta olla olemassa, eikä suuntakaan aina ole sitä mitä luulisi: ”Jos sinulta kysytään erannosta, muista että maailma ei ole / yhdensuuntainen, yksiselitteinen.”

  5. Toiviala sanoo:
    FILOSOFISTA TOTUUTTA EI OLE

    Janne Holmströmin toisessa runoteoksessa pääpaino sijoittuu keskelle teosta. Siellä tutkitaan runon keinoin musiikkia ja olioita, siis filosofisia entiteettejä. Runoihin sisältyy myös runsaasti arjen kuvausta.
    Teoksen merkityksestä erottuu Holmströmin runojen puhujan maailma tavalla, joka nostattaa esiin tunteita – minulle Olen melkein olemassa tuo kaikuja nimenomaan filosofiasta. Filosofian rakastaja Holmströmin runojen puhuja ei kuitenkaan ole, koska hän ei tuo selkeästi näkyviin kaivoa, josta ammentaa.

    Ajatukset, jotka runoissa puhuttelevat arkipäivän kuvausten lomassa, ovat ajattomia ja linkittyvät estetiikkaan ja musiikkiin. Myös ikuisuus ja avaruus ovat kiehtoneet tekijää. Descartes ja Wittgenstein tulevat mieleen viitteenomaisina henkilöinä, joiden ajatuksiin teoksen omat suurta tavoittelevat ajatukset nojaavat. Toisaalta Olen melkein olemassa viittaa Shakespearin ehkä kuuluisimpaan lauseeseen ”To be, or not to be”, jotka esiintyvät samassa runossa.

    Rohkeat kielikuvat eivät pelota lukijaa. Sanoja ja säkeenylitystä käytetään yllättävästi. Metalyriikkaa löytyy myös: Kesuura on kreik. τομή, ja lat. caesura, ”leikkaus”. Näin teos tutkii myös lyriikkaa. Runot eivät kuitenkaan yllätä suuremmin.

    Filosofinen runo puhuu, ja Hollmströmin luoma maailma on läsnä monessa paikkaa: kylpyhuoneessa, olohuoneessa ja avaruutta havainnoimassa. Runoileminen ei ole aivan helppoa puuhaa: ”Yritän tavata mielenterveyslääkkeen nimen nielaisematta ja tulematta hulluksi.” Rakkaudesta puhuminen ei tunnu pääsevän lopulliseen tavoitteeseensa: ”Odotan täällä rakkauteni kanssa. Siitä ei ole juurikaan seuraa, päinvastoin.” Silti rakkaudesta täytyy kirjoittaa: ”Tässä sinulle taas yksi gorillan kirjoittama rakkauskirje. Ole hyvä!”

    Mikä on ihmisen paikka Holmströmin runoissa? Puhuja kutsuu pohtimaan maailmasta käytettäviä käsitteitä, sellaisia, jotka ovat puhtaasti ihmisen mielen keksimiä sanoja, joille ei ole havaintoa muualla kuin ihmisen kokemuksessa. Kant käytti näitä käsitteitä, mutta vain Wittgenstein mainitaan nimeltä.

    Toinen nimetty henkilö on Melleri. Yksi lukutapa olisi, että kyse on runoilija Melleristä. Ei ole varmaa, millaisen aseman runoilija Hollmström saa, mutta lause ”[…] arkiset toimet paljastavat vapautumme rajat” paljastaa tämän teoksen pathoksen Wittgensteinia varioiden. Puhujalle ”musiikin rajat merkitsevät maailman rajoja”.

    Runojen puhuja on tietoinen siitä, että hän on runoilija. Hän nousee tekstien tekijän rooliin ja dokumentoi itseään. Filosofista totuutta ei ole Janne Holmströmin runoteoksessa – mutta runot puhuttelevat syvintä osaa minussa.

Vastaa


helmiHelmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
runsaudensarviRunsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
monoliittiMonoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
kaleidoskooppiKaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
toimijaToimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
kertojaKertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän on pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
ikimetsäIkimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
kävelykatuKävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
hah!HAH!-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
hmm...HMM…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.