Kirkkaankuulasta ja ilmavaa esikoisrunoutta

Merja Turpeisen säkeissä valo ei latistu puhki kulutetuksi kuvastoksi vaan näyttäytyy kaiken pohjana vaikuttavana rajattomana voimana, joka ulottuu järisyttävästä rakastumisen kokemusta muistojen lasinhauraaseen olemukseen. Valolla maalattu on täynnä kirkaankuulaita runoja, joiden hengittävä asettelu korostaa tekstin ilmavuutta ja monenlaisille tulkinnoille aulista avaruutta. Turpeisen esikoisteoksen runot pyörteilevät rakkauden, kohtaamisten ja muistojen kerroksissa ja tarkentuvat maisemassa häilyvään kirkkauteen. 

Runoissa vuorottelevat sanojen kahlitsematon liike sekä aforistinen tiiviys, joka kulminoituu puhutteleviin kiteytyksiin: ”vastahankaan meissä eilinen / romahtaa”. Luonto on teoksessa monipuolinen kuvallisuuden lähde, jonka suuret elementit vedestä taivaaseen taipuvat kauniiksi osaksi riisuttua mutta tunnevoimaista runokieltä: ”taivas astuu sisään verhojen välistä / lepää lattialla / vetää pilvet päälleen”. Valo elää vuodenkierrossa, jossa mennyt ja nykyhetki kaikuvat: ”maaliskuu avaa maan ja nousee ylös / jotakin samankaltaista / kirkkaudessa”. Aikuisen kokemusmaailma ja lapsuuden varjot lomittuvat muistojen ja kokemusten järjestymättömässä virrassa, jota kirkkaus säännöllisesti halkoo. 

Vaikka Turpeisen esikoinen on täynnä hiottua ja sykähdyttävää kieltä, kirja näyttäytyy enemmänkin kokoelmana samankaltaisilla aineksilla höystettyjä yksittäisiä runoja kuin saumattomana teoskokonaisuutena, jossa jokaisella runolla ja temaattisella juonteella olisi tarkoin punnittu  paikkansa. Kokonaisuuden fragmentaarisuus on toisaalta mahdollista tulkita myös tietoiseksi ja merkitykselliseksi valinnaksi. Harkittua tai ei, epäkoherenttia ja sattumanvaraista tuppaa olemaan itse elämäkin. Paikoittaisesta huojunnastaan huolimatta Valolla maalattu onnistuu siirtämään lukijaan aimo annoksen kirkkautta, joka taitavien sanojen takana aina hohkaa.