Kiireettömyyden hämärässä

Kirjaesineiden sivut tapaavat olla valkoiset. Vesa Lahden Alkuaikojen suodattimet -kokoelmassa ne ovat persikanväriset. Vaikka sävy ei kuulu suosikkeihini, se muistuttaa, että pienikin ero paperin valkoiseen tuottaa merkitystä. Tietyssä valossa sivut näyttävät ajan kellastamilta ja teoksen sisältö vahvistaa vaikutelmaa. 

Mitä ovat alkuaikojen suodattimet? Suodattavatko ne alkuajat esiin, vai ovatko ne suodattimia, jotka ovat olleet olemassa jo aikojen alusta? Molemmat vaihtoehdot kuvaavat Lahden viidettä kokoelmaa. Runoista on häivytetty aistiva minä, mutta jonkun läpi ympäristö virtaa, tulee suodatetuksi. Teos uuttaa merkityksiä ikiaikaisesta ja myyttisestä luonnosta. Alkuaikojen suodattimissa on 61 sivua ja kuusi pientä osastoa. Teosta ei kannata lukea kahvilassa, kuten ensin tein. Se sietää huonosti hälyä. Hiljaisessa tilassa osa ensilukemalta ohi häivähtävistä runoista saa painoa.

Ensimmäisissä runoissa lehmukset ja muu elollinen suodattavat ympäristöä. Syntyy mielikuva ajasta ennen ihmistä. Metsä on riippumaton, hyvin toimiva systeemi: ”Hämärän kuusikon poimuissa / etäinen ajattelu kuuntelee / kerää putoavan lumen / kivisen painon”. Kuusikko ei vaadi mitään puhujalta, eikä puhuja siltä. Toisessa osastossa mystiset, kansanuskoon viittaavat kuva saavat tilaa, kuin puhuja siirtyisi alkuajoista lähemmäs nykyisyyttä. Näynomaisissa runoissa on vahva tunnelma: ”Sysimusta asu vangitsee unikoppaan / väreilee, sihisee / kiehuvassa sateessa / repeää multainen avaruus”. Runoa voi lukea hyönteisen metamorfoosin kuvana, mutta multainen avaruus voi merkitä myös hajoamista ja maatumista. Tällaisena se on raikas ja yllättäväkin: kuolema ei ole vain kylmä liuku olemattomuuteen, siinä on samanlaista repivää voimaa ja kuohuntaa kuin syntymässä. 

Kokoelma on tyyliltään miltei askeettisen niukka, mutta runoissa on myös oikkuja tai hiomattomuutta: ”Kuoriutuu käärmeennahkainen kuu / harakat nuokkuvat viljapellolla sijaitsevat”.  Viimeinen sana näyttää huvittavalta töyhdöltä mystiikkaa henkivässä runokuvassa. Kuitenkin juuri se pysäyttää minut. Harakat, niiden pistävä läsnäolo rikkoo asetelmallisuuden, jota ensimmäinen säe petaa. Runoon tulee heijaava rytmi, jonka yhdistän lintujen nuokkuvaan olemukseen.  

Vuodenkierto on klassinen elämänkaaren symboli ja teos tuo vähäeleisesti esiin vanhuuden: ”Syksyn lehtien sakramentaalisuus / armollisen väkevänä”. Vaikka puhuja ei tee itsestään numeroa, jotakin mietiskelevästä kulkijasta tulee näkyviin. Luontohavainnot ovat kuvastin, josta heijastuvat hyväksyvät silmät. Ehkä puhuja katsoo syksyisen luonnon läpi itseään.

Lahden vähäeleisestä tyylistä tulee mieleen vanha itämainen runous. Parhaimmillaan yksinkertaisuus tuottaa meditatiivisen tunteen, säe kutsuu viipymään koruttoman havainnon äärellä. Teoksen valossa maailma näyttää hetken valmiilta. Sen tunnelma ja olemus tiivistyvät teoksen loppupuolen säkeisiin: ”Tätäkin hämärää / on asunut joku / istunut hiljaa kiireettömässä nurkassa”.  Niukka ote on myös vaativa: Joistakin runoista puuttuu pysäytysvoimaa, syitä miksi lukisin ne uudelleen.