Ann Jäderlund

Jyrki Kiiskinen (kääntäjä)

syvä rakkaus ei ketään

187 sivua
Siltala 2022
ISBN 9789522348609
Olen runoilija, esitystaiteilija ja kriitikko. Runouden lukijana haluan luottaa kieleen ehdoitta, mikä tarkoittaa, että haluan olla sen suhteen hyvin tarkka.

Ruotsalaisen Ann Jäderlundin runokokoelma syvä rakkaus ei ketään on viime vuoden hienoimpia runokirjoja. Teos koostuu kahdestatoista runosikermästä, jotka on kirjoitettu vuosina 1992-2015. Kotimaassaan Jäderlund on kovin arvostettu, ja on upeaa saada viimein lukea näitä runoja käännöksinä.

Ensin huomioni kiinnittyy siihen, miten sanat asettuvat sivulle. Monet kirjan runoista on jäsennetty typografisesti niin, että yhdellä rivillä on vain muutama sana, toisinaan vain yksi. Niinpä runoihin rakentuu paljolti tietynlaista putoamisen tuntua, joka rinnastuu teosta kantavaan surun tematiikkaan. Silti runot ovat kevyitä, teräviä ja ulottuvaisia, sillä sana- ja säetasolla runot viittaavat melko konkreettisiin tuntuihin, tiloihin ja tekstuureihin. Jäderlundin kirja onkin malliesimerkki runokirjasta, joka ensin tuntuu abstraktilta, mutta lukuasennon löydyttyä tarkentuu ja alkaa väreillä omalla tavallaan.

Vaikuttavia kokonaisuuksia on niin monta, että on puhuttava useammasta. Näky-osiossa Jäderlundin kieli tehostuu typografisesti isomman ja pienemmän fontin vaihteluna sekä kiihkeänä rytmiikkana, jossa toistorakenteiden varaan rakentuva valkoisen värin motiivi haroo kohti kärsimyksen ja kristillisen pyhän liittoa. Sanon kristillinen, sillä kärsimyksestä ja lihallisen ruumiin hajoamisesta nousee jokin ruumiin ylittävä kysymys, kun runo kohtaa kysymyksen kuvasta ja kuvan takaisesta. Jäderlundin runot viittaavat kohti sanomatonta ja näkymätöntä, sisältäen siten mahdollisuuden oman metafysiikkansa purkautumiseen. Tämä ei vaikuta kuitenkaan Jäderlundin poetiikan ohjelmalliselta tavoitteelta, vaan yksittäiset runot ja sikermät tuntuvat sähköistävän kukin omia kysymyksiään. Lyyrisen kuvaston sisään upotetut erikoiset uudissanat ja omituiset sanavalinnat tuntuvat asettuvan kielellisiksi pulmiksi, jotka ovat omiaan korostamaan runojen purkavaa, purkamisen kautta puhdistavaa tavoitetta. En saa päästäni esimerkiksi kaunista rinnastusta “jalkaterä/varjokapseli” ja kysyttyäni tarpeeksi pitkään, mikä voi olla varjokapseli, alan hyväksyä sen, etten tiedä vastausta ainakaan luonnollisen kielen rajoissa.

Suomentajan jälkisanoissa mainitaankin ranskalaisen écriture fémininen eli naiskirjoittamisen vaikuttaneen Jäderlundin poetiikkaan. Runoissa väkevöityy écrituren tavoite kirjoittaa uutta syntaksia, särkeä konventionaalisen syntaksin ummehtuneita sääntöjä. Kielen rakenteen muljauttelu tuottaa kirjaan myös vilkkaita ja koomisia vivahteita: esimerkiksi sanaa munasku käytetään eräässä runossa niin hämmentävällä tavalla, että vaikutelma naurattaa.

Runoissa viitataan yhtenään esteettisen havainnon pulmiin, kuten aineellisen ja ei-aineellisen suhteeseen. Voiko havaita kielessä sitä mitä ei voi havaita silmin tai ruumiillaan? Jäderlundin runoissa kieli muodostaa sisäisen kentän, joka ei suoraan viittaa havainnoitavaan todellisuuteen. Kieli on runon koko todellisuus. Runoissa jatkuvasti kehittyvät kielelliset kuviot särkyvät uudelleen ja uudelleen kuin jonkinlaiset herkeävät näyt. Useasti toistuvat metaforat auttavat kuitenkin merkitysten luomisessa (jos sitä ylimalkaan haluaa) ja niissä toistuu niin klassinen runon kuvasto kuin eriskummalliset assosiaatiot. Lukija voi hahmottaa tunnistettavat metaforat ja toistorakenteet, ja näiden löytöjen avulla myös runon omituinen aines on helpommin käsitettävää.

Jäderlundin kielen rytmi on ihmeellinen, jos kirjaa malttaa lukea jäämättä sen runoissa jatkuvasti ilmenevien metaforien lumoihin, kuten “naurun osumiin” tai mainittuun kryptiseen “varjokapseliin.” Runoja voi ja kannattaa lukea siis myös rytmiä kuunnellen, antautuvasti, kysyvästi, hajoamista sallien, sillä merkitysten eheyttä hakemalla tällaisesta runosta ei saa sen kaikkea syvyyttä. Joitain kirjan runoista voi kokea ikään kuin katsoisi järvensilmää tai abstraktia maalausta, ja antaa kielentajunsa tottua Jäderlundin tajuun, jolloin runoudessa ja kielessä itsessään on taas paljon enemmän mahdollisuutta ja mystiikkaa. “Ei ole iloa/ siinä solmussa/ joka syntyy jokaisen/ suoran päähän.” Niin, mihin sitä kaipaisikaan suoruutta.

On kuitenkin korostettava, että Jäderlund on myös perin konkreettinen: Narkissos-osio on esimerkki säkeistetystä ja yhden motiivin varassa jäntevästi etenevästä runosta. Kyseisessä runossa kasvot tarkastelevat peilikuvaansa ja hajoavat lihallisten ja liikettä ilmaisevien metaforien avulla. Sen eteneminen on lähes loitsunkaltaista, ja toisin kuin muiden osioiden runot, se ei hajoa sivun tyhjyyteen ja sanomattoman sisään, vaan vyöryttää muutoksen esiin runossa sanotun sisällä. Muodot hajoavat, tai kenties epämuotoutuvat, muotoutuakseen myöhemmin uudelleen. Teoksen suomentaja Jyrki Kiiskinen on saanut kielen soimaan juuri sellaisilla tavoilla, joilla sekä alkukielen hahmo että suomen kielen kauneus erottautuvat. Toisinaan ruotsin kieltä taitamaton lukija janoaa tietää, ovatko uudissanat tulleet valikoiduksi semanttisen vai soinnillisen hahmonsa vuoksi: miksi varjokapseli on olemassa. Toivoisin sikäli hartaasti lisää suomennoksia Jäderlundin valtavasta tuotannosta. syvä rakkaus ei ketään tuntuu olevan vain pieni osa kokonaisesta maailmasta, maailman kummasta selityksestä. Mutta vielä teemasta, kirjassa näkyvästä surun ja rakkauden liitosta. Kirjan nimi syvä rakkaus ei ketään viittaa rakastamisen mahdottomuuteen. Nimikkorunon viimeiset säkeet “täällä/metsässä/yhteisessä/metsässä/moni liike/syleillään/syvä/ rakkaus ketään ei/ tai mikään ei” silmukoituvat toistojen kautta kohti kahdesti kaikuvaa ei-lausetta. Runo piirtää kuitenkin kokonaisuutena esiin yhteisyyden ja alituisen liikkeelläolon tilaa, jolloin säkeessä ilmenevä negaatio onkin mielestäni paradoksi. Jospa rakkaus voisi kuitenkin olla, mutta vain siirtyä kielessä ja havainnossa elohopeaisena eri kohtiin? Jäderlundin surumielinen sävy pirskahtelee siis toivoa ja ihmettä: runojen tapa tarkentaa ja sumentaa linssiä maailmaa kohti on mielestäni rakastava tai vähintään tunteikas teko. Runot tuntuvat alkemialta, sikäli että ne tislaavat nähdyn ja näkymättömän välistä kummaa varjoainetta. Voiko tuosta varjoaineesta käsin sanoa, ettei rakkautta olisi?

Olen runoilija, esitystaiteilija ja kriitikko. Runouden lukijana haluan luottaa kieleen ehdoitta, mikä tarkoittaa, että haluan olla sen suhteen hyvin tarkka.

Kommentit kritiikkiin

Vastaa


helmi?Helmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
runsaudensarvi?Runsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
monoliitti?Monoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
kaleidoskooppi?Kaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
toimija?Toimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
kertoja?Kertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
ikimetsä?Ikimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
kävelykatu?Kävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
hah!?HAH!-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
hmm...?HMM…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.
Suodattimen selitykset
  • helmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
  • runsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
  • monoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
  • kaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
  • toimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
  • kertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
  • ikimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
  • kävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
  • haha! -kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
  • hmm…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.