Kielen ääriviivoilla hersyen

Runoudessa kielellä kieputtelu on enemmän kuin sallittua, ja Tuula Sipilän kolmas runoteos tms. ottaa tästä ylellisyydestä paljon irti. Runot ilottelevat alkusoinnuilla, makustelevat äänteillä, sekoittelevat vapautuneesti erilaisia rekistereitä ja kimpoilevat veikeissä mielleyhtymissä. Vaikka kekseliäisyys uhkaa välillä jäädä sanaleikeillä keikkumiseksi, parhaimmillaan teos kasvaa sykähdyttäväksi pohdinnaksi kielen ja kommunikaation uhista ja mahdollisuuksista: ”puhua menneestä yleisesti, odotetut kadotetut termit tähtäimessä / ja tilastoissa, puhua ovensuussa kaarevassa muodossa / paljaana valosta niin ettei koskaan / uskoisi itsessään, itsestään.” Myös runojen muoto ja sanojen väliset aukot osallistuvat kielellisyyden kysymysten käsittelyyn. 

Sipilän teos koettelee hersyvälläkin tavalla nonsensisen pulinan ja kielellisen itsereflektion välistä häilyvää rajaa: ”nyt sinä polveilet taas juttelet päivänpuhetta sidot solmujen / punosta tartut tehtäviin, miten sormet liittyvät sanoihin, hajoavat / toisiin käsiin käyt kuvittelemaan, lehdykkäinen keskustelet kuin / alituinen mäntypuinen maasto ja kaikella kohtuudella kerrannainen.” Runot siivittävät miettimään, mitä kielellä on mahdollista ilmaista, mikä erottaa merkityksen ja merkityksettömyyden toisistaan, ja milloin kieli riittää sillaksi toisen ihmisen luo. Kieli tematisoituu teoksessa odotuksilla ladatuksi kohtaamisten portiksi, joka usein jää toiseksi kehon sanattomille viesteille: ”ja monta tarkoitusta sinun raajojesi kautta / selkä toista vasten, seinää myöten / myötäpäivään vain kättesi mahdottomuus ja mielen jota pitelet”. Kieleen liittyvää etäisyyden ja läheisyyden välistä jännitettä pohtivat runot koskettavat. 

Nykyrunoudessa kielen rajojen ja mahdollisuuksien esiin tuominen ei ole millään tavalla uutta, eikä Sipilän teos kirjallisilta keinoiltaankaan tarjoa mitään kovin innovatiivista metakielellisten teemojen käsittelyyn. Tästä huolimatta Sipilän runoudessa antoisaa on kieli, joka leviää moniin suuntiin, yllättää, pirskahtelee ja tuntuu. 

Kielellä revittely kannustaa hölläämään tyhjentävään tulkitsemiseen ja rationalisointiin pyrkivästä lukutavasta ja antautumaan verbaliikasta nautiskelulle. Silloin on lupa päästää silkka kielellisyyden ilo pintaan: ”koska unohdan että voinkin pirskahdella, riehuvainen raivopäinen / istuen ja oleskellen lienen yhtä aikaa adjektiivi kaksoisroolissa / mielissään ja suotuisasti asenne kuin otollinen rakenne / somissa puitteissa”. Synkkenevässä maailmassa on ehdottomasti paikkansa tällaiselle valoisalle sanailulle.