Karjalaiset Myyttikestit

Nimen perusteella arvelin, että Karjalainen legenda on paksu järkäle. Eija Komun runot ovat kuitenkin usein vain viiden säkeen mittaisia ja säkeetkin toisinaan hyvin lyhyitä: ”surusta / kasvaa / uuteen / suruun”.

Aforistisessa runossa ihminen kasvaa ulos suruistaan kuin lapsi kengistään. Mutta pessimismistä sikiääkin toivo: vastoinkäymiset nähdään mietelmässä elämän välttämättömyytenä, niissä kuljemme ja niihin kasvamme. 

Kokoelman mitassa Komun runoilmaisu tuo mieleen yhtäältä itäisen erakkorunoperinteen ja toisaalta kotimaisen niukan modernismin. Kieli pyrkii vähäeleiseen kauneuteen ja runot ovat vahvasti kuvallisia: ”minuun on tullut / kesä / vehreä ja / hyvä aika”. Vaikka ajatus kesästä elämän hyvänä aikana on tuttuakin tutumpi, runossa se on saavuttanut puhujan ja tullut ehkä jäädäkseen. Se on uutisarvoinen ilo ja saan siitä otteen Karjalaisen legendan äärellä. Teoksen minä kuljeskelee pihapoluilla ja kotonaan, muistaa ja huomaa. Välähdyksenomaisissa hetkissä tihentyy toisinaan jotakin merkittävää, välillä ne avautuvat tuokiokuviksi. 

Karjalainen legenda tarkastelee inhimillisiä, tärkeitä kokemuksia: lapsuutta ja vuodenaikoja, uskoa ja parisuhdetta. ”sinuun minä totuin / kiinnyin niin kuin lehti tuuleen”. Vaikka aiheita on paljon, sillisalaattimaista vaikutelmaa teos ei anna. Kokoelma on tyyliltään yhtenäinen ja muotokin pysyy läpi kokoelman samana: lyhyet säkeet on tasattu vasemmalle. Seitsämänkymmenen runon joukossa on myös kevyitä höyheniä, mutta sivu kääntyy nopeasti ja seuraava saattaa yllättää hyvässä. 

Kun käki lakkaa kukkumasta juhannuksen tienoilla, vanha kansa tietää, että se on saanut kurkkuunsa vihneen, hiljentynyt ja muuttunut haukaksi. ”on kesän viimeinen yö / käki muuttuu haukaksi / nyt uskaltaa / kuolla”. Komun luontohavainnoissa on yllättäviä käänteitä, jotka liittyvät usein nimenomaan kansanperinteestä nouseviin kuviin. Otsikkoon lainaamani Komun uudissana, myyttikestit, sopisi myös kokoelman nimeksi. Teos viittaa monipuolisesti kansanperinteeseen ja tuo sen rinnalle myös kristinuskon. Myös viimeksi mainittua se käsittelee persoonallisesti. Usko ilmenee yksityisissä ajatuksissa esimerkiksi näin: ”Jumala antoi tämän kevään / ihan vain minulle / kaiken tämän ajan / kun aurinko tekee / kipeää”.

Jumala näyttäytyy runossa itseä suurempana, anteliaana läheisenä, joka yllättää hyvässä. Teoksessa tulee esiin uskon vaikutus ympäristösuhteeseen, se ilmenee runoissa pyhän tai ihmeellisen tunnistamisena. Tällaisessa uskossa näen yhtäläisyyttä myös taiteen tekemiseen. Molemmissa on kyse jonkin salatun huomaamisesta ja ilmaisemisesta. 

Kesä ja syys ovat kokoelman keskiössä, ne ovat elämän keskipäivää ja iltapäivän seesteisiä hetkiä. Komu on toiminut kriitikkona ja kirjoittanut runoja kymmeniä vuosia, tämä on hänen esikoisteoksensa. Karjalainen legenda on ystävällinen kirja, jonka lukee vaivatta vaikka riippumatossa.