Kaikessa häilyvät kasvit

Tiina Lehikoisen Mutta armo on kukka joka laulaa alkaa mystisin mutta pehmein kuvin. Johtorunossa astutaan tuntemattomasta ovesta ”pihaan jossa pallot eivät vieri, vaan peruuttavat” ja edelleen kohti kaltaisuuksien metsää. Metsä avautuu suunnattomiksi huoneiksi, luontoelämysten ja kulttuurihistorian labyrintiksi, jonka sokkeloissa runoilija jakelee auliisti yllätyksiään. 

Kokoelmaa jakavat osastot, joiden lukuohjeina toimivat lainaukset runoja sytyttäneiltä kirjailijoilta ja ajattelijoilta Anna Ahmatovasta Gaston Bachelardiin. Lehikoinen uudelleenajattelee taidehistoriaa ja uskomusperinteitä; tulkintoja myös avittaa lopusta löytyvä lähteistys. Teoksessa oleellisinta ei kuitenkaan ole älyllinen haltuunotto, vaan puhtaan kokemisen runous. Viitepisteet niveltyvät osaksi Lehikoisen säväyttävää kielioppia, ”maatumisen syntaksia” ja kukoistuksen poetiikkaa. 

Alkupuolen runot porautuvat Marguerite Duras’n kanssa keskustellen maailman mustaan sydämeen. Teos asettuu lähes trilogiseen jatkumoon Lehikoisen kahden aiemman runokokoelman kanssa. Multa (2016) tutki muistisairauden kautta kielen katoamista. Ekokriittinen runsaudensarvi Terra Nova (2019) taas muistutti ihmisten kadottavan itse itsensä. Tuoreimmassa puhuja kirjoittaa katseensa mukana, mutta on mykistyä tuhkanmakuiseen suruun, lajiylemmyyskompleksista kärsivän ihmisen aiheuttamaan luontokatoon. Kaikki mihin kulutusyhteiskunta koskee, muuttuu tuotteiksi ja patologioiksi, Midas-myytin toisinnoiksi. Näköala on tuskallisen laaja: ”Onkaloissa satatuhatvuotiset kapselit / valvovat – se minkä hautaamme, ei häviä.” 

Vastaankamppaileva kieli hakee uusia yhdisteitä ruumiin, maaperän ja hengen konkretiasta (”kiisusielu”, ”viimakohtu”). Proosarunomeditaatiossa Tizianin renenssanssimaalauksesta Katuva Magdalan Maria feministiseen kritiikkiin hiipii myös pistävää hauskuutta ja koskettavuutta. Puhujan mukaan Mariassa ei haluta nähdä uskonnollista legendaa monisyisempää tulkintaa naisen kärsimyksestä. Samastuminen muistuttaisi liikaa katsojan omasta tuskasta. ”Silmäkansa ei kaipaa ruumista”. Yleisön on helpompi ”yhtyä turvallisessa museokohdussa ylvääseen hyminään ja lepuuttaa pupillejaan ajattomassa kauneudessa.”

Teoksessa kukkivaa toivoa edustaa kaikki läikehtivä ja ohimenevä. Vain häilyvä elää. Samalla ranskalaisen Emmannuele Coccian runollis-filosofisen tutkielman Kasvien elämä (Tutkijaliitto 2020) vaikutus näkyy kaikkialla. Coccia painottaa ihmisen ratkaisevaa riippuvuutta kasveista, koska ne mahdollistavat esimerkiksi hengityksen. Lehikoinen harjoittaa coccialaista sekoittumisen metafysiikkaa alati kerrostuvin runokuvin. Ajansuunnat, avaruus ja eläinlajit kietoutuvat yhteen: ”Eriytyneiden moneus, monikkoruoho, lonkerosorminivelpussisoluinen soljuva tähti.”

Muodon moneus kommentoi teoksen tematiikkaa tenhoavasti. Pitkät ja melodiset säkeistöt sulautuvat modernistiseen tiiviyteen. Proosarunojen ”Sarja klassisista ja mutkikkaista tunteista” tuntuu kumartavan esimerkiksi Eeva-Liisa Mannerin voimakkaille kuva-assosiaatioille. Lehikoisella ylpeys rinnastuu mustaan valoon ja viha ”kantaa ruukussa ruukkua”. Onni on hauraankaunis kuin ”heinä, tuulen taivuttelema”. Ilon salaperäisen vapauden ruumiillistaa vaaleanpunaisessa ruohikossa huohottava opossumi.

Suloisilla ja hoitavilla kielikuvilla kokoelma vastaa loistavasti pateettisen kuuloisen nimensä asettamaan haasteeseen. Armolliset ihmeet todella löytyvät läheltä, pienistä kuvioista ja eliöistä, mutta myös leikinsanoista: ”Kuka leikkii, maailmoi.” Kasvit laulavat puhujan kielessä, joka punoo uuden luontoyhteyden kirkkaiden kuvien jännittäväksi tiheiköksi. Rytmivaihtelut vuoroin soljuvat ja kiihdyttävät, vuoroin hihkuvat ja empivät. Kiteytyksiinkin kätkeytyy herkullista laulullisuutta: 

”eläinradat, joista arvailemme olevaa / sen tarkoitusta, vaikkei ole todisteita, / että kaikkeudella olisi sellainen / eikä aamujakaan saisi selittää / kissoja, vuoria, kirsikoita” 

Kokoelmasta voi tunnistaa myös naiskirjoituksen tradition. Runot tarkastelevat kirjoittamisen ja rajoittamattoman itseilmaisun mahdollisuuksia ruumiillisessa luontosuhteessa, mikä tuo mieleen Helene Cixous’n Medusan naurun (Tutkijaliitto 2021). Loppupuolella palataan syklisesti mystiikkaan. Runoissa kohdataan taiteilijoiden ja filosofien sijaan naispyhimyksiä ja -tietäjiä. Puhuja ei enää samastu kasveihin, vaan on ne. Aforismeissa paljastuvat armon tiheän kasvuston juuret: ”Paikoillaan valmiit.” 

Kokoelma kunnioittaa myös upean sisäistyneesti runoaforistiikkamme nondualistisen shamaanin, Mirkka Rekolan tuotantoa. Kuten Rekolalla, myös Lehikoisella vuosi on kohtaamispaikka: ”Sinun kevääsi tuli jälleen luokseni. Keskellä talvea.” Kun puhuja kävelee entisen merenpohjan punosjuurikkoa, hän antaa ”talven pudota”. Veden muisti palaa. 

Teoksen merkitysviidakko ei lakkaa innostamasta, vaikka toki paikoin myös läkähdyttää. Toisaalta runokuvat muodostuvat kuohkeasti kuin sävelkuviot ja pitävät lukijan pehmeässä kyydissä. Runojen vastaanottaja voi antautua kanssakulkijaksi. Minussa kokoelma sai aikaan kutkuttavan, samanaikaisen halun käpertyä alitajuntaani ja juosta paljain jaloin ulos. Minne tahansa, missä voi kohdata kissoja, vuoria, kirsikoita.