Kaarnainen universumi kannattelee ihmistä ja hyönteisiä

Metsäaiheiset runoteokset ovat nykyrunoudessa vahvasti nousussa ja ilmentävät suomalaisella runouskentällä yhä laajemmalle leviävää kotimaisen ympäristörunouden toista aaltoa. Runouden puista kiinnostuneiden lukijoiden kannattaa tutustua Kiiltomadossa julkaistuun Elina Siltasen kritiikkiin, joka käsittelee tänä vuonna ilmestyneitä metsäaiheisia runokokoelmia. Metsästä on kyse myös Katja Meriluodon toisessa runoteoksessa Puun avaruudesta, jossa ihminen ja hyönteinen lomittuvat kaikkivaltiaisiin puihin. Runojen puhujina esiintyvät niin kuusten kaarnan alla myllertävä tähtikirjaaja, kärpästen sukuun kuuluva päpsiäinen kuin omaa kohtaansa hapuileva ihminen, eikä eri olentojen ääniä usein voi erottaa tarkkarajaisesti toisissaan. Metsäkadon uhka, hallitsemisen problematiikka, monilajinen elonkirjo ja muistamisen tarve tematisoituvat viimeistellyissä ja kielellisesti rikkaissa säkeissä, jotka edustavat suomalaisen nykyrunouden vaikuttavinta kärkeä. 

Puut jäsentävät Meriluodon teoksen kokonaisuutta ja muodostavat olemisen ehdot niin ihmisille kuin hyönteisille. Kaarnassa mönkivälle tähtikirjaajalle puusta aukeaa ainoa saatavilla oleva avaruus, ja ilman kuusten kannattelemaa kaikkeutta olisi hukassa myös ihminen, joka metsää havainnoidessaan joutuu toisaalta kasvokkain oman syyllisyytensä kanssa: ”Mutta puu, joka kannattelee taivaankantta, / inttää: vastuu, / inttää: velvollisuus.” Sekä puita kuivattava tähtikirjaaja että metsäkoneineen jylläävä ihminen uhkaavat olemassaolollaan puiden elinvoimaa, mutta Puun avaruudesta muistuttaa osoittelematta, että vain ihmisellä olisi mahdollisuus ottaa moraalinen vastuu metsien suunnasta. 

Vaikka Meriluodon teos antaa näkyvyyttä metsiä koetteleville uhille, runoissa metsä ei typisty uhriksi vaan piirtyy aktiiviseksi toimijaksi, jonka parissa ihminen joutuu hellittämään vallastaan sekä kohtaamaan haurautensa ja hämmennyksensä: ” Mitä niillä tekee, mitä tehdä metsälle, / joka ei tottele komentoja? // Mitä metsä tekee minulle?” Tuhojenkin jälkeen metsä kasvaa sinnikkäästi takaisin, eivätkä metsän olennot alistu totuttuihin hallitsemisen keinoihin, kuten tieteellisen nimeämisen raameihin: ”Sanot: tuhottu, / ja metsä kasvaa takaisin, / unohdat tieteellisen nimeni / ja omasi on poistettu rekistereistä; / nimeän sinut kielelläni, jota ei ole, / olet sana, joka hakee muotoaan hämärässä […]”. Inhimillisen kielen ylivallan purkaminen ja luonnon nimeämisen kyseenalaistaminen ovat ympäristörunoudelle ominaisia piirteitä, joita Meriluodon teos vähäeleisesti ja taitavasti toteuttaa. Metsä on runoissa toisaalta myös kielen ja muistamisen mahdollistaja, josta suvun juuret rakentuvat ja sanojen olemus versoo: ”ja kun puhun, puhun metsää, / ja kun käännyn, paperit on leimattu / ja tiheikön muisti on minun.” 

Meriluodon runot rakentavat hienovireistä mutta voimakasäänistä ihmiskeskeisyyden vastaista eetosta, joka antaa tunnustusta ei-inhimillisen luonnon väkevyydelle ja välttämättömyydelle. Puun avaruudesta tarjoaakin lukijalle poikkeuksellisen tenhoavaa metsän poetiikkaa, jonka äärellä pääsee kokemaan lähes yhtä läpitunkevaa lumoutuneisuutta kuin tiheän ja havuntuoksuisen kesämetsän ytimessä.