Käännösruno tavoittaa kielen vuosisadan takaa

Endre Ady (1877–1919) lukeutuu unkarilaisen modernismin merkittävimpiin runoilijoihin. Suomesta vertauskuvaa etsittäessä viitataan joskus Adyn ikätoverin Eino Leinon suuntaan, vaikka liian suoria yhtäläisyyttä heidän väliltään on turha etsiä.

Adya on jo suomennettu jonkin verran. Antikvariaateista voi löytää useampia valikoimia Adyn runoutta sekä unkarilaisen runouden antologioita, joissa Adyn voi yleensä olettaa olevan edustettuna. Kulttuurivihkojen uutta kokoelmaa Minut ken on nähnyt? (tai kuten kannen typografia houkuttelee kiusallisesti lukemaan: ”Minut on nähnyt? Ken”) voisi luonnehtia Adyn tuotannon monipuoliseksi läpileikkaukseksi. Se sisältää runoja jokaisesta Adyn kokoelmasta lukuun ottamatta kahta ensimmäistä, joita yleensä pidetään vähemmän ansiokkaina kuin niitä seurannutta modernimpaa tuotantoa.

Minut ken on nähnyt? alkaa joukolla rakkausrunoja, joissa muun muassa ”[s]uutelon puoliks’ suudellun tuli / Liekehtii edessämme.” Rakkauden teemaan palataan tiuhaan myöhemminkin, mutta kokoelmasta seuraavaan siirryttäessä esiin nousevat myös selvästi muut, kenties yhteiskunnallisemmat teemat kuten raha, luokka ja uskonnollisuus: ”Tuskan suloiset, oi heimoni mun: / Tiedänpä toki, lauluun on tarve, / Psalttareit myös, ja rukouksia, / Uskoa tarvitaan, mutt milloinkaan / Älkää turvatko pappien Jumalaan.” Teksteissä on yleisesti ottaen varsin synkkä tunnelma. Kuoleman vääjäämättömyys selvästi inspiroi Adya, minkä voi huomata jopa rakkausrunojen nimissä ”Hymy viimeinen” ja ”Sydämet kaukana toisistaan”.

Myös Unkari ja unkarilaisuus ovat teksteissä toistuvia aiheita. Silti runot eivät ole ylen poliittisia, vaikka Adylla on runoilijana myös huomattavasti poliittisempi puolensa. Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia jakautui Adyn elinaikana kahtia, ja hän kuoli tuskin kaksi kuukautta ennen lyhytikäisen Unkarin neuvostotasavallan perustamista. Unkarilaisessa identiteetissä riitti siis ymmärrettävästi pohdittavaa: ”Remut nyt pikkuihmisen minuutin, / Mut kivemme rakennukseen valmis, / Aikaan saada se, mik’ on kaunis, / Suuren kasvaa ja ihmisen Unkarin.”

Kokoelman suomennokset ovat Pekka Turkan käsialaa, ja kääntäjän pyrkimyksenä on ilmeisesti ollut rekisterin ja tyylin sovittaminen julkaisuajankohtaan. Vanhanaikaisuuden vaikutelmaan tähtääviä käännöksiä tulee harvemmin vastaan, mutta niitä on hauska lukea, kun ne ovat harkittuja, johdomukaisia ja asiantuntemuksella toteutettuja. Turkan suomennos ei tunnu teennäiseltä, vaikka sen sävy on paikoin kovin arkaainen. En osaa arvioida kuinka hyvin sävy vastaa alkuperäistekstiä, mutta suomenkielisenä lyriikkana Turkan käännös etenee sulavasti. Jopa loppusointuja on saatu mukaan, joskaan ne eivät dominoi käännöksen kulkua. Ajoittaiset riimit ovat oikeastaan aika huomaamattomia, mikä lieneekin erityisen onnistuneen riimittelyn merkki.