Hiljaisuuden ja yksityiskohtien tiivistä ylistystä

Toisinaan runouden lukeminen tuntuu raukealta kuin leppeässä metsässä samoilu, ja juuri sellaisen kokemuksen Juhani Ahvenjärven yhdeksäs teos Pärskeet tarjoaa. Ahvenjärven tyylille uskolliset, tiiviit ja havaintokeskeiset runot kulkevat kesästä talveen ja tarkentavat katseen vuodenaikojen koskettamiin maisemiin sekä hetkien vähäeleiseen liikkeeseen. Runojen puhuja tiirailee Näsijärvelle laiturin alta, ihmettelee kallioiden äänetöntä voimaa, sienestää syksyisessä metsässä ja kuuntelee pakkasen natinaa öisen talon rakenteissa. Modernistisesta perinteestä ammentavien askeettisten runojen kieli on parhaimmillaan sykähdyttävän ilmaisuvoimaista: ”Juuri nyt / juna seisoo sillalla, / aurinko kompuroi roihuten esiin.”  

Pärskeet rakentaa korutonta ylistystä ympäristön hiljaisille yksityiskohdille, jotka hälinään tottunut nykyihminen helposti sivuuttaa: ”Miten tulla toimeen kallioitten kanssa? / Tekeytymällä pieneksi? Ei, vaan / olemalla valppaana ja ottamalla vastaan / hiiskumattomat puhelut.” Runoissa rauha ja raukeus löytyvät luonnosta, kun taas ihmiset näyttäytyvät maiseman uuvuttavina elementteinä, joita puhuja karttelee: ”tunnissa on ihmispaljous turruttanut aistit”. Teoksessa tematisoituu hiljaisuuden, havainnoinnin ja yksinäisyyden merkityksellisyyttä korostavaa eetos, joka runojen muotokielen lisäksi yhdistää Ahvenjärven teosta modernistiseen perinteeseen, erityisesti sotienjälkeisen modernismin runouteen.

Vaikka Ahvenjärven riisutut runot häilyvät paikoitellen aforistisen tiiviyden ja latteuden rajoilla, tarkoin harkittu ja täsmällinen kieli on pääasiassa nautinnollista ja ennen kaikkea rauhoittavaa luettavaa. Kiireen, älylaitteiden ja erilaisen kohinan täyttämässä maailmassamme soisin mahdollisimman monen löytävän Pärskeiden äärelle. Ahvenjärven teos kannustaa lukijaa pysähtymään ja aistimaan, maadoittumaan osaksi tätä kaikkea eläväistä, jota lukuiset yksityiskohdat rakentavat.