Henki kuoleman hetkellä

Alice Oswaldin runoteos Muistomerkki kertoo hetkestä elämän ja kuoleman taitteessa. Homeroksen Ilias-eepokseen perustuva teos kuvaa kahtasataa kreikkalaista sotilasta ja heidän kuolemaansa. Siinä, missä Ilias keskittyy sodan tapahtumiin, Oswald kirjoittaa yksittäisistä, ruumiillisista hetkistä, jotka luovat sodan inhimillisen todellisuuden. Muistomerkki onkin esipuheen mukaan käännös ”Iliaan ilmapiiristä, ei sen tarinasta”, eikä eeposta tarvitse tuntea teoksesta nauttiakseen.

Muistomerkin runot koostuvat vertauksista ja sotilaiden elämäkerroista. Elämäkerrat pohjautuvat kreikkalaisen valitusrunouden perinteeseen: ”Ensin kuoli PROTESILAOS / lujatahtoinen mies meni kiireellä pimeyteen / neljässäkymmenessä tummassa laivassa / miehet lähtivät kotimaan kukkaisilta kallioilta”. Elämäkerran jälkeen esitellään vertaus, joka toistuu kahdesti. Nämä ammentavat paimenrunoudesta: ”Niin kuin tuulen supina / aloittaa huhun aalloista / yksi pitkä sävel voimistuu / vesi huoahtaa syvään”, Protesilaoksen vertaus lukee.

Kuten Janne Löppönen huomauttaa kulttuurilehti Särön kritiikissään, Muistomerkissä arkaaisuus yhdistyy nykyrunon keinoihin. Runojen kuvasto on arkaaista, samoin Löppösen sanoin ”runoaines” – ei niinkään kieli, vaan esimerkiksi kuvastoon liittyvät kielelliset ja ei-kielelliset mielleyhtymät. Runojen ilmaisu taas ammentaa nykyrunoudesta, mikä näkyy niin avoimessa rytmissä kuin sanastossa: ”mutta hämärän tultua hiljaista vain liekkien sormet / nostavat kysymystään mantereelle / onko siellä ketään auttakaa”. 

Oswald käyttää Iliaan melodraamaa – keihäitä ja kypäriä, liekkejä, verta ja katkeavia luita sekä elämän ja kuoleman ruumiillistumista yksittäisessä sotilaassa – hyväkseen todella taitavasti niin kielellisesti kuin visuaalisestikin. Samalla nykyrunon kieli ja rytmi leikkaavat dramaattisuutta ja muistuttavat kuoleman aiheuttaman surun kokonaisvaltaisuudesta hienovaraisesti, kuin salaa: ”Suru on mustaa se on tehty maasta / se pääsee sisään silmien raoista”.

Löppönen kehuu teosta ja sen käännöstä: ”Muistomerkki on paitsi upeaa runoutta myös innostava esimerkki luovan kääntämisen mahdollisuuksista.” Periaatteessa olen täysin samaa mieltä. Siltikään Muistomerkki ei iske. Tommi Nuopposen suomennos on mainio, joskin välillä hiukan kankea: ”siitä terän kärki meni läpi / ja jäi kiinni otsaan”, tai ”vaunut menivät halki”. Myöskään siirtymät elämäkertojen ja vertauskuvien välillä eivät aina ole kovin sulavia. Kenties juuri tämä kankeus ja kitka herättävät halun etsiytyä alkukielisen teoksen pariin ja tutkailla: näinkö nämä asiat sanotaan myös siellä? Kuinka erilainen englanninkielisen teoksen mieli onkaan? Kitkaisuuteni voi myös johtua teoksen pölyisyyttä henkivästä taitosta. Fontti on pientä ja pyöreää, säkeet tiiviiksi ladottuja, kirjan sivut paksuhkoja ja kermaan kellertäviä. Pastellinsävyiset kannet ja minimaalinen fontti puskevat tekstin päälle ja jättävät sen haukkomaan happea. Toistuvaa, loputtomalta vaikuttavaa tragediaa kuvaavat sanat kadottavat merkityksensä ja jäävät painomusteeksi. 

Visuaaleihin suuntautuvasta penseydestäni huolimatta Muistomerkki on monin paikoin upea teos. Antiikin kreikan, tai yleisesti klassisten kielten tekstien käyttäminen ja päällekirjoittaminen on yleensä aina kiinnostavaa, puhuttiinpa lukuromaaneista tai nykyrunoudesta. Oswald ei ole poikkeus. Nuopponen kääntää Oswaldin toteavaa, moniaistista kieltä onnistuneesti: ”Kuin olisi kesäkuu / unikko jota sade pieksee / painaa päänsä alas / täsmälleen samoin käy / kun mieheltä pettää niska”. Tyyli on äkillinen ja toteava kuin itse kuoleman lopullisuus, vertauskuva kaunis.