Häpeilemätön hybridi luottaa omaan teoriaansa

John Fieandtin Ihminen on ruforismikokoelma. Teoksen ensimmäinen ruforismi (?) ”Saatteeksi” avaa käsitteen ajatusta tarkemmin, mutta yksinkertaisimmillaan voisi puhua runon ja aforismin välimaastosta tai yhdistelmästä.

Aluksi sana ruforismi lähinnä ärsyttää, mutta se tuntuu osuvalta joissakin pidemmissä teksteissä, jotka eivät livahda lajipiirteiltään liian tunnistettavasti runoiksi. Niissä yhdistyvät oivaltavalla tavalla runon ja aforismin tunnuspiirteet. Toisia tekstejä lukiessa ihmettelen, onko niiden kaikkien määrä olla ruforismeja, kun tekstit voisivat yhtä hyvin olla yksiselitteisiä runoja, kuten ”Nauttinen hämärä”, tai aforismeja ”Viattomien nurkan” tapaan. 

Yksinkertainen ”Pelottoman polku” olisi voinut ottaa enemmänkin irti runosta. Teksti toteaa vain: ”Alkaa tuntua kuin olisi / hulluudella enemmistö”. Huomio on tietenkin tunnistettava, mutta ajatus on viimeistään Trumpin ensimmäisen presidentinvaalikampanjan jälkeen niin puhki kulutettu, että sen kiteyttäminen aforismiksi tuntuu turhalta. Kokemus toisten hulluudesta on myös hyvin moninainen ja niin erilaisin perustein samaistuttava, että siitä puuttuu aforistiikalle tyypillinen kirkkaus. Toisista hullut tekevät riittämätöntä ilmastopolitiikkaa, toisista taas hulluja ovat ne, jotka tukkivat teitä ilmastototoimia vaatiessaan.

Toisaalla aforistiikka osuu kyllä maaliin, vaikka sen perusteissa on jotakin hyvin perinteistä kiinni pitävää. Vaikutelma johtunee ainakin osittain siitä, että aforismi on tätä nykyä harvinainen tekstilaji. Sen kapealla saralla kuitenkin kokeillaan, ja aforismilla on osansa esimerkiksi fragmentaarisessa nykyrunossa. Parhaimmillaan myös Fieandt kuljettaa aforistiikkaa mukana ajassamme ja sen ilmiöissä, esimerkiksi kirjoittaessaan: ”On ehdottoman taianomaista / kuinka yhden alan palkitut jättiläiset / osaavat yhteiskunta-ajattelijoina asua / oman pikkuvarpaansa kynnen alla”. Ydinajatus on tuttu, mutta se tulee ilmaistuksi oivaltavalla tavalla, lyyrisestikin. Toisaalla esimerkiksi aforismien omakohtaisuus vetää niitä selkeämmin runon puolelle.

Lajihybridejä voi jo pitää eräänlaisena muoti-ilmiönä nykykirjallisuudessa, ja Fieandt osallistuu trendiin intohimolla. Uuden käsitteen kehittäminen vaatii innostusta, mutta väittäisin myös Ihmisen hieman menettävän arvokasta mystiikkaa sisällölleen annetun nimityksen myötä. Verrattuna määritelmistään vaikenevaan kirjallisuuteen tuntuu puhe ruforismikokoelmasta vitsin selittämiseltä, taikuri paljastaa temppunsa salat. Luokitteluista huolimatta Ihmistä on kuitenkin miellyttävä lukea, ja tuoreet aforismit (tai ruforismit) ovat itsessään pientä luksusta.