Esinemystikko silmänmyrskyssä

Saksalaisen romantiikan arkaainen kohtalokkuus kuultaa Rainer Maria Rilken (1875–1926) säkeiden taustalla. Rilken runous vaikutti laajasti niin ekspressionismin ja eksistentialismin kaltaisiin taidesuuntauksiin kuin modernistisen runouden kehitykseenkin. Arja Meskin suomentama Kuvien kirja edustaa runoilijan ensimmäistä kypsää kautta, jossa romantiikan sijaan perusvireenä soivat herkkyys ja myötätunto. Teos ilmestyi alun perin 1902 ja myöhemmin runoilijan täydentämänä vuonna 1906.

Kuvien kirjan alkupuolella viipyilevät yötuuli, syystunteet ja hiljaisuuden musiikki. Rilke katselee maailmaa yhtäältä vastaluotuna ja toisaalta menneisyydestä painavana.  Nukahtamisen hetkellä ”[k]ellot lyönnein kutsuvat toisiaan / ja voi nähdä pohjalle ajan.” Tavallisen elämänmenon silmänräpäykset kohoavat myyttisiin mittasuhteisiin, kun puhuja katsoo pianoa soittavaa äitiään ”avoin katse viipyen / äidin kädessä, joka sormuksen painosta / vaivoin kulki kuin lumituiskussa / yli valkoisten kosketinten.” Myrsky riehuu monissa runoissa paitsi kirjaimellisesti, myös vapauden ja uudistumisen metaforana. Ihmistä ei ole maailmaan heitetty vaan siroteltu – aivan kuin kosmiset myrskyt sirottelevat tähtipölyn.  

Perusteellisesti toimitetun suomennoksen lisäksi teokseen kuuluu Meskin esseistinen kommentaari ”Kuvien sielu”, joka käsittää puolet koko kirjasta. Tätä lisää! Meskin assosiatiivinen eläytyminen runoihin ja saksankielisten sanojen jäljitysseikkailut esimerkiksi internetin Rilke-forumilla tekevät runoilijan varhaistyöstä lähestyttävää ja elävää runohistoriaa. Itse runojen tiiviiden tunnelma- ja henkilökuvausten intensiteetti heltiää loppupuolella kielellisesti vanhahtavampaan epiikkaan ja kulahtaneisiin tsaarilegendoihin. Silloin kommenttien lehteily todellakin kannattaa. 

Kuvien kirjassa puhujina esiintyvät esimerkiksi pohdiskeleva sokea, hyljeksitty spitaalinen, ja kristinuskoon pettynyt munkki. Eräänlaisena taiteen munkkina elänyt Rilke piti runoilijan tärkeimpinä ominaisuuksina avarakatseista yksinäisyyttä, pyrkimystä yhä syvemmälle sisäiseen kokemukseen. Nomadi runoilija vietti liikkuvaa elämää, mutta  tukeutui usein laajan kulttuuriystäväpiirinsä majoituksiin ja avustuksiin. Kuvien kirjojen runot ammentavat suoraan runoilijan matkoista esimerkiksi Skånen maalaislinnaan, Venäjän aroille ja pariisilaisiin huvinäytöksiin.  

Runojen uskonnollinen kuvasto henkii olennaisesti tunnustuksetonta taiteen- ja luonnonmystiikkaa, jossa enkelit rinnastuvat tuulen alitajuiseen, irrationaaliseen ja rajattomaan olemiseen. Jumala ei välttämättä ole kuollut mutta vielä keskeneräinen, yötä ja tietämättömyyttään säikkyvä. Jumalalliset itkupotkuraivarit synnyttävät puhdistavan myrskyn, joka jättää olemassaolon salaisuuden rauhaan: ”Ja pelko hellitti, oli kaikki turvassa / hiljaa hellivässä, – / mutta eilisen ja huomisen yllä / lepäsi vaikeneva, liikkumaton yö”.

Rilken runous onkin inspiroinut laajasti länsimaista uushenkisyyttä, mutta usein viitekehyksettöminä ja yksitotisina säepoimintoina. Tämä tuo mieleeni myös self help -guruksi postuumisti nostetun suufilaisrunoilija Mawlana Rumin (1207–1273). Rumin tavoin myös Rilke on Yhdysvalloissa yhä poikkeuksellisen suosittu runoilija. Täyttä elämää ylistäviä säkeitä tärkeämpää on kuitenkin Rilken ja Rumin jakama käsitys siitä, että yksipuolinen katseemme näivettää silmät. Siksi on opittava näkemään samanaikaisesti konkreettinen todellisuus ja sisimpänsä – ja sitten käsitettävä nämä yhdeksi.

Kuvien kirja on ensimmäinen näytös kirjallisuushistoriassa, joka sijoittaa Rilken esinerunouden pioneereihin. Esineet ovat Rilken taidefilosofiassa enemmän kuin esiolevia; niiden sisäistynyt ja omalakinen olemus levittäytyy kaikkeen. Taideteos itsessään on todellisuutta laajentava esine. Meski tiivistää Rilken esinerunouden periaatteen osuvasti: ”…runoilija antaa äänen sellaiselle, jolla itsellään ei ole ääntä. Kuten elottomalle tai elolliselle objektille tai taide-esineelle.” Rilke ylisti kuuluisissa kirjeissään usein ranskalaistaiteilija Paul Cézannea (1839–1906), joka  halusi maalata esineiden, kuten hedelmien sielun, joka ilmeni tuoksuina, väreinä, heijastuksina ja hiukkastason muutoksina.

Rilken käsitys runosta esineenä näkyi myös taidossa hallita klassisia muotoja, kuten sonettia. Kuvien kirja taas seurailee uskollisesti viisipolvista jambia, josta Meski on säilyttänyt iskevät loppusoinnut. Mitan unohtaminen ei banalisoi Rilken kaunista kieltä, vaan vaalii runojen merkitystiheyttä ja nykylukijan kärsivällisyyttä.

Rilkeä ei tunneta helppona runoilijana, mutta Kuvien kirjaa kommentaareineen voi silti suositella myös harjaantumattomalle runojen lukijalle. Tarttumapintaisten runokuvien ja soivan kielen voima välittyy usein ajattomana. Todellista self helpiä sisältyy Rilken tapaan nähdä kuolema kietoutuneena kaikkeen elävään. Suurimman onnen hetkellä ihminen ei naura vaan itkee, kuten teoksen päättävä ”Loppusäkeet” ilmentää: ”Kun elämä meissä kukoistaa, / kuolema itkeä uskaltaa / syvällä sisimmässämme.”