Erehtymättömyys käy elonkehälle kalliiksi 

Eppu Normaali lauloi 45 vuotta sitten: ”On erehtymättömyyttä meillä melko valikoima.” Kappaleellaan ”Suomi-ilmiö” Eput ivasivat aikansa tekno-optimismia ja tunkkaisen yksivakaista ilmapiiriä, jossa teknologian riskejä vähäteltiin omaan erinomaisuuteen nojaten: ”Ei mikään vaara meidän kuvioihin mahdu.”

Mikko Rädyn Erehtymättömyydestä tökkii hillityn ivan piikillä samantapaisen, läpikotaisin ironisesti ymmärretyn erehtymättömyyden suuntaan. Poliittinen pysähtyneisyys on tosin vaihtunut silmittömyyteen ja summanmutikkaan – ”Miksi tapahtuu / niin paljon ja suunnittelemattomasti?” – mutta tekninen edistysusko yhä elää.

Nimirunossa kuvataan, kuinka olemme jo puolentoista vuosisadan ajan rakentaneet arkea teknologioiden varaan, joiden syvimpiä riskejä emme tunnista tai tunnusta:

”Yhdenkään uuden tähden ei ole nähty syttyvän, / pakastelokeron tulvivan, jääkaapin valon vaikuttavan / hedelmien levinneisyysalueeseen.”

Vauhtisokeus vie maailmanlopun tunnelmiin, joissa polttoaineen hinnannousu romahduttaa niin arkkipiispojen uskonrakennelmat kuin vanhempien rakkauden lapsiaan kohtaan. Vain karhukaiset selviävät: he onnekkaat voivat paeta kryptobioosiin.

Rädyn runot seisovat elonkehän puolella. Kokoelma alkaa kuvauksella suosta sekä konkreettisena elon solmukohtana että vertauskuvana luontokokemuksesta, jota ei voi kielellistää. Toislajisista eläimistä runoissa ovat läsnä etenkin linnut. Fossiilisten polttoaineiden tuhovoima ja mahti vertautuvat tummaan hevoseen, joka ”hengittää aina aivan vieressäsi, eikä sitä voi mitenkään nähdä, / vaikka se hengittää sinua niin kauan”.

Luonto ei ole Rädyn runoissa juurikaan läsnä maisemakuvausten tasolla, ja etenkään ei ”takaisin luontoon” -tyyppisen fiilistelyn kohteena. Runoilija hyödyntää viljalti fysiikan ja ympäristötieteiden termejä: on amorfista ainetta ja kiderakenteita; neutriinosadetta ja gravitoneja; on syanobakteereja, abiogeneesi ja termohaliinikierto. Ainakin toistaiseksi. 

Tunnen fysiikan sanaston, mutta jouduin kurkkaamaan Wikipediaan esimerkiksi kohdassa: ”kirjotulikruunuja puhkeaa aavikoiden laidoille”. Ennen kuin opin, että kyse on todella olemassa olevasta lajista, säe kuulosti mielikuvitukselliselta ja raisun toiveikkaalta, vähän scifiltä. Tiedonhaku muutti tulkintaani: kirjotulikruunu onkin monessa paikassa haitallinen vieraslaji, joka estää metsien uudistumista.

Kun näin taitava runokokoelma käsittelee ympäristökriisiä näin suoraan, sitä kiitellessä tuntee tarvetta korostaa, että teos ei ole julistava, ohjelmallinen tai osoitteleva. Herra paratkoon, ei ainakaan alleviivaava! 

Ja kuitenkin: ympäristökriisi kiihtyy, koska sitä yhä kiihdytetään. Meidän ja lintujen hätä syvenee. Kolea hevonen hengittää ”niin kauan kuin turve / hajotetaan hiileksi ja pöly laskeutuu rakennetun päälle”.

Eikö runouden sovi taas julistaa, tätäkin? Virkistyn, kun luen säkeet:

”nämä eivät ole vaikeita asioita, hömötiaiset tarvitsevat / pökkelömetsiä, riekot aikaisin satavaa pysyvää lunta, / eivät mahdottomia asioita”.

Suora tykittely myös syö paikoin tekstiltä tehoja. Kun Räty kirjoittaa, että ”yhden lajin tuho on hirvittävä tragedia / tuhannen lajin tuho kapitalismin arbitraarinen tulema”, mietin, että nyt lipsahtaa alleviivaamisen puolelle. Ja miksi tämä – ilmeisesti ei niinkään ironinen – kapulakielisyys? (Miksi ei vaikkapa: ”kapitalismin satunnainen seuraus”?)

Rädyn toinen kokoelma näyttää, että runoilija pystyy moneen. Ekokriisi heittää varjonsa kokoelman kaikkiin osioihin, mutta muitakin runon aiheita on löytynyt. Kokoelman keskivaiheilla kuvioihin tulee pieni lapsi, ja lopussa tapahtuu – tulkintani mukaan – ero. Etenkin nämä osiot ovat tyylikkään vähäeleisiä ja haikeita. Runot ihmisen ja kuoleman sekä ihmisen ja kissan vuoropuheluista lohduttavat kuin silitys.