Olen enemmän tai vähemmän vapaa kirjoittaja ja filosofian maisteri, siis ehkä "filosofi". Kriitikkona kirjoitan usein filosofiasta ja käännöskirjallisuudesta. Runoudessa pidän erityisesti kielellisistä kokeiluista ja visuaalisuudesta, mutta myös perinteisempi, luovuudessaan kaunis kielenkäyttö tekee minuun usein vaikutuksen.

Kootut runot ilmestyi Suomessa osana T. S. Eliot -juhlavuotta – 100 vuotta The Waste Land -runon ensijulkaisusta – mutta se ei ole mikä tahansa juhlajulkaisu, sillä siihen on ensi kertaa suomennettu kaikki Eliotin elinaikana julkaistut runot. Yhtenäisen näkemyksensä suomenkielisestä Eliotista tarjoaa tutkijataustainen Juha Silvo, joka tunnetaan entuudestaan muun muassa Eliotin Neljä kvartettoa -teoksen kääntäjänä (WSOY, 2007).

Uusi kokoelmateos merkitsee Eliotin elämäntyön tiivistymistä Suomessa. Kaikkien runojen löytyminen yksistä kansista on aina tyydyttävää, ja aikaisemmin suomentamattomien töiden käännökset lisäävät entisestään kokoelman arvoa ja kiinnostavuutta. Lisäksi on kiehtovaa nähdä kerralla vain yhden kääntäjän näkemys Eliotin tuotannosta kokonaisuudessaan, kissarunoineen kaikkineen.

Nobel-runoilijan tunnetuimmista teoksista on julkaistu useita suomennoksia vuosien varrella, joten näistä Kootuista ei tietenkään välttämättä löydy lukijan suosikkikäännös esimerkiksi moneen kertaan suomennetusta The Waste Landista, vaikka voisi hyvin löytyäkin. Silvon käännösjälki on tarkkaa ja ajateltua. Hänellä onkin ollut aikaa punnita valintojaan toisin kuin esimerkiksi ensimmäisen Eliot-suomennoksen Autio Maa: Neljä kvartettia ja muita runoja (Otava, 1949) tuottaneella kääntäjätiimillä, joka ryhtyi työhön tiukalla aikataululla ja paikoin jopa kyseenalaisin englanninkielentaidoin, koska käännösoikeudet vuonna 1947 hankkinut kustantaja ennusti (oikein) Eliotin saavan tulevana vuonna kirjallisuuden Nobel -palkinnon.

*

Silvon tutkijataustaa sekä lukuisia jo olemassa olevia käännöksiä ajatellen voisi Kootuilta ehkä odottaa kuivankliiniseen sanatarkkuuteen tähtäävää otetta, mutta tällaisen ensivaikutelman saanut lukija huomaa pian olevansa väärässä. Akateemisen tarkkakatseisuuden tylsämielisyys rajoittuu kirjan loppuliitteisiin, joissa Silvo ammentaa runojen taustoja ja viittauksia, jatkaen Eliotin itsensä aloittamaa työtä.

Runouden kääntäjä joutuu toki tekemään enimmäkseen kompromisseja ainakin rytmin ja merkityksen rajamailla, mutta Silvo ei suinkaan uhraa suomenkielistä ilmaisua tehdäkseen englannille myönnytyksiä. Hän ei myöskään tee kuten rytmin kääntämisen tärkeyttä suomennoksissaan korostava Aale Tynni heti The Waste Landin alussa suomentaessaan ”- – se nostaa / sireenit kuolleesta maasta, sekoittaen” (Tuhat laulujen vuotta, WSOY,1957). Tynni onkin ainoa, joka vaihtaa sekoittamisen instruktiiviksi vastoin alkuperäistekstissä kaikuvaa -ing muotoa (breeding, mixing, stirring).

Silvolla sama kohta laajennettuna kuuluu:

”Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää

syreenit kuolleesta maasta, saa sekaisin

muistin ja halun, kiihottaa

kankeat juuret kevätsatein.”

”[S]aa sekaisin” tuntuu sanatasolla hyvältä ratkaisulta eritoten muihin, yksiäänisesti samaa ”sekoittaa”-verbiä hyödyntäviin käännöksiin verratessa. Silvo ei muuta alkuperäisen indikatiivia kuten Tynni, mutta omaperäisellä valinnallaan hän luopuu (suomen päätemuodoilla tosin hieman epäjohdonmukaiseksi a:iden ja ä:iden sekoitukseksi rapautuvasta) kaikuefektistä, joka säilyy Lauri Viljasella (Otava, 1949) ”- – työntää – – sekoittaa – – kiihoittaa – -” ja Markus Jääskeläisellä hiljain ilmestyneessä Joutomaassa (Parkko, 2020) ”- – siittää – – sekoittaa – – herättää – -”.

Silvo ei myöskään noudata sitä yksinomaan modernistisia aineksia korostavaa käännösfilosofiaa, jonka nojalla ainakin Otavan 1940-luvun käännöstiimi onnistui Maili Östin (”Liikkumattomuus alkaa tanssia” Tuli & Savu 4/2004) mukaan riisumaan Eliotin monista esimoderneista elementeistään, kuten toiston runsaasta käytöstä ja ajoittaisesta riimittelystä. Silvo on päinvastoin pyrkinyt säilyttämään tällaiset rakenteet. Näin esimerkiksi Sinikka Kallio-Visapään (Otava, 1949) toistoa tietoisesti karttava käännös Neljän kvarteton alusta ”Kuivana lammikko, kivikovana pohja, ruskeina reunat” pääsee lähemmäs alkuperäistä (”Dry the pool, dry concrete, brown edged”) niin rytmillisesti kuin merkityksenkin puolesta Silvon suomentaessa ”Kuiva allas, kuivaa betonia, ruskea rantu”.

Silvon ajallinen etäisyys ensimmäisistä käännöksistä sallii mahdollisuuden suhteuttaa niihin oman työnsä. Tämä näkyy etenkin päätöksessä säilyttää Autio maa -runossa nimen lisäksi myös Viljasen ikoninen avaus ”Huhtikuu on kuukausista julmin”, jota – Silvo selittää alkusanoissaan – kuuluu joskus suomeksikin lainattavan.

Lausetasolla kääntäjien kädenjälki eroaa ehkä selvimmin Silvon O. Possumin teos kissoista itse teossa -käännöstä verrattaessa Jaakko Yli-Juonikkaan Kissojen kielen kompasankirjaan (Otava, 2018), jotka on molemmat käännetty riimittelevään mittaan. Kumpikaan käännös ei ainakaan nimen kohdalla ole liioin pyrkinyt sanatarkkuuteen (vrt. alkuteos Old Possum’s Book of Practical Cats), vaan niihin on sen sijaan pyritty saamaan leikkisyyttä ja soinnillisuutta kuten alkuperäisessä. Ratkaisu heijastaa oikeastaan Silvon asennetta Eliotin koko runouteen sikäli kun hän on ujuttanut mukaan ”O. Possumin”, säilyttänyt alkuperäisen nimen perusrakenteen ja ottanut vapauden vasta loppuosassa, johon hän on keksinyt aivan uuden, suomenkieleen sopivan sukkelan allitteraation.

Kissarunot Silvo aloittaa seuraavasti:

”On hirveän vaikeaa nimetä kissaa,

        ei siihen voi ryhtyä tuosta noin vaan.

Kai arvelet päähäni nousseen jo pissaa,

        kun KOLMEA NIMEÄ käyn vaatimaan.”

Kissarunokäännökset ovat sujuvia ja hauskoja, vaikka esimerkiksi juuri pissan mainitseminen heti teoksen alussa tuntuu hieman oudolta, kun alkuperäisteksti ei anna siihen erityisempää syytä. Osa muistakin sanavalinnoista saattaa hauskuutuksen ohessa puistattaa kielellisesti konservatiivista lukijaa, kuten säkeessä ”nyt itse koki catwalkillaan varsinaisen flopin”, jota sitä paitsi seuraa vain kaksi säettä myöhemmin vielä sana ”rantapartyt” siinä missä Eliot kirjoittaa vain ”- – there was dancing on the strand.”

Toisin kuin Yli-Juonikasta, Silvoa ei edes kissarunojen kohdalla rajoita kohdeyleisön ikä, joten niistä tulee hyvin ilmi kääntäjän esipuheessaan korostama päätös olla käsittelemättä Eliotia silkkihansikkain. Esimerkiksi sana ”rotuviha” pistää lastenlorussa silmään, vaikka runo kertoo alkuperäisessäkin rasistisesta kissasta varsin rasistiseen sävyyn.

Viimevuosina on puhuttu paljon taiteen ja tekijän erottamisesta toisistaan. Eliotin kohdalla se tuntuu suorastaan välttämättömältä, sillä heppu ei nykypäivän mittareilla ole kovinkaan salonkikelpoinen. ”[S]uvaitsematon, antisemitistinen, elitistinen, naisvihamielinen, ylimielinen”, Silvo listaa Eliotin paheita esipuheessaan, eivätkä piirteet rajoitu aina kirjoittajan persoonaan, sillä arvot vuotavat paikoin myös kirjallisiin töihin. Silti Silvo uskoo Eliotin hengessä vanhojen tekstien lukemiseen nykypäivän lähtökohdista. Näin eri vuosisadalle kuuluvan vanhan miehen taantumukselliset näkemykset voidaan yksinkertaisesti tuomita vääjäämättömään menneisyyteen kuuluviksi, kun taas esimerkiksi taitavan runoilijan synkeämielinen profeetallisuus voidaan siirtää maailmansotien kontekstista suoraan ympäristökriisien aikaan.

Aution maan toisessa osassa Silvo on seurannut Jääsekläisen esimerkkiä päättäessään käyttää puhekieltä välittämään dialogimuotoisten säkeiden rentoutta: ”mitäs meet naimisiin jos et haluu lapsia?” vastaa suomennoksessa säettä ”What you get married for if you don’t want children?” Silvon puhekielisyys on tässä kohtaa paikoin ehkä liiankin rentoa, kun sitä vertaa Jääskeläisen hillitympään muotoiluun: ”Miksi mennä naimisiinkaan jos ei halua lapsia?” Puhekielen käyttö rajoittuu kuitenkin valittuihin, sitä jossain määrin vaativiin kohtiin, eikä Silvon käännöstyö suinkaan vilise sanoja kuten ”rantaparty”, vaan kissarunojen kohdalla Silvo päätti varmasti vain revitellä kielellä kuten Eliotkin vähemmän vakavamielisen aiheen äärellä (”- – was forced to go ker-flip, ker-flop”). Silti väittäisin Silvon luennasta puuttuvan monista menneiden aikojen runoilijoita suomentavien kääntäjien romantisoiva pyrkimys menneen entisöintiin ja vanhanaikaisen ilmaisun apinoimiseen. Eliotin 1920-luvun puhekielisyys The Waste Landin toisessa osassa ei ehkä tunnu nykylukijasta yht epärunolliselt ku joku tällane, mutta vähempi saattaa osoittaa nykyaikaisen kääntäjän olevan liian kaino kielenkäytössään. Silvo ei pyri luomaan uutta suomenkielistä Eliotia sellaisena kuin hän olisi saattanut olla sata vuotta sitten vaan uutta, jokseenkin postmodernia Eliotia, joka on jo lähtökohdiltaan ajasta irtonainen, kuollut ja alati taas henkiin heräävä kokonaisuus.

Silvo ei ainoastaan päivitä Viljasen ja Tynnin ”sireeneitä” ”syreeneiksi”, vaan pyrkii ylipäänsä seuraamaan uudempia kirjallisia ihanteita. Silvo ei myöskään ylimodernisoi kuten Eliotin ensimmäiset suomentajat, vaan suhtautuu kohdetekstiin 2020-luvun kääntäjänä, joka esittelee Eliotin nykylukijalle niin modernina kuin modernin runoilijan voi postmodernismin jälkeen vielä esitellä.

Olen enemmän tai vähemmän vapaa kirjoittaja ja filosofian maisteri, siis ehkä "filosofi". Kriitikkona kirjoitan usein filosofiasta ja käännöskirjallisuudesta. Runoudessa pidän erityisesti kielellisistä kokeiluista ja visuaalisuudesta, mutta myös perinteisempi, luovuudessaan kaunis kielenkäyttö tekee minuun usein vaikutuksen.

Kommentit kritiikkiin

Vastaa


helmi?Helmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
runsaudensarvi?Runsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
monoliitti?Monoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
kaleidoskooppi?Kaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
toimija?Toimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
kertoja?Kertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
ikimetsä?Ikimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
kävelykatu?Kävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
hah!?HAH!-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
hmm...?HMM…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.
Suodattimen selitykset
  • helmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
  • runsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
  • monoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
  • kaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
  • toimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
  • kertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
  • ikimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
  • kävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
  • haha! -kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
  • hmm…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.