Elinvoimainen runokieli kantaa rönsyjen ja murrosten keskellä

Aika, ruumiillisuus ja ihmisen tuhovoima ovat suuria ja päivänpolttavia teemoja, joihin myös Pirjo Kotamäen yhdestoista runoteos Tämä Kohta kiinnittyy. Lähes 90-sivuisen rönsyilevän ja kielellisesti rikkaan kokoelman runot käyvät niin maailman alkulähteillä kuin ympäristökirjallisuudelle ominaisissa apokalyptisissa lopun maisemissa. Niiden välissä runot pohtivat ihmisen paikkaa kaikkeudessa, kuvaavat pandemia-ajan absurdia arkea sekä tarjoavat näkymiä uuden, sieluttomaksi jäävän Kuninkaantammen kaupunginosan rakentumiseen. Väkeviä kuvia epilepsiaan sairastumisesta teos kielentää erityisen vavahduttavasti. Monipuolisiin runoihin mahtuu niin laulullista helkyntää kuin kriittistä ja kohtalokasta julistusta.

Ihmisen suhde materiaaliseen maailmaan − ei-inhimilliseen luontoon, erilaisiin paikkoihin ja omaan kehoon − kokoaa moniin suuntiin kurottelevaa runsasta kokonaisuutta, josta on sen lukuisten kiinnostavien ainesten keskellä vaikeaa saada kunnollista otetta. Teos hahmottelee ihmisen kohtaa erilaisissa murrostilanteissa, kuten koronaviruksen aiheuttaman globaalin poikkeustilan, ympäristökatastrofin ja vakavan sairastumisen äärellä. Runsaus synnyttää vaikutelman, että yhteen kirjaan on haluttu mahduttaa mahdollisimman paljon miettimättä huolella eri osastojen ja sisältöjen välisiä suhteita. Ilmaisullinen harhapoluille lipsuminen havainnollistaa ehkä tahattomastikin harhailevia aikoja, joita teos omaleimaisesti kielentää: ”kuin hengitys / niin selvästi kulkee ruohonjuuristaan / tämä aika, / niin kuin maameren munat / jotka aukaisevat kukintonsa taivaan sinisyyteen: / ajatukseen joka harhailee kaukaisuuteen.” 

Luonto on voimallisesti läsnä runoissa halki teoksen, mikä rakentaa yhtenäisyyttä polveilevaan kokoelmaan. Luonto näyttäytyy teoksessa ensinnäkin elämänvoiman lähteenä ja ehtymättömänä ilmaisuvarantona, johon ihminen jatkuvasti suhteutuu. Välillä runoissa välähtää romanttiseksi kuorrutettu näkemys ihmisen erityisyydestä suhteessa muuhun eläinkuntaan ja ekosfääriin: ”Kasveja emme ole, eläimiksi emme halua tulla, / olkaamme siis ihmeellisiä.”

Ihmiskeskeisten häilähdysten rinnalla kirjassa kuvataan myös suorasukaisesti ja kriittisesti ihmisen ympäristölle aiheuttamia tuhoja, kuten metsähakkuita, joista edetään maailmanlopun kynnykselle asti: ”Maailman juuret tuhoutuvat nopeasti ja ilmassa leijui maastopalon tuhkapilvi. / Sen viimeisen elävän kerrottiin olevan maailmanpuu. / Ensimmäinen ja viimeinen maailma huojuu.” Näin runot näyttävät, kuinka ihmisen toivottu ihmeellisyys kääntyy lopulta itsekkääksi irvokkuudeksi. Ihmiskeskeisiä asetelmia purkaa osaltaan myös se, että ihmisen ruumiillisuus ja ei-inhimillinen maailma lomittuvat sairauden ravistelevassa kuvastossa: ”Taivas humisee lonkeroiden lävitse / varis kraakkuu, nokka kohti sydäntä: / tasaiskuin, heittelee ihmistä edestakaisin, / ravistus” 

Vaikka teoksessa olisi tiivistämisen ja kirkastamisen varaa, runojen elinvoimainen kuvallisuus ja ilmaisullinen rikkaus tekevät kirjasta monin paikoin antoisaa luettavaa. Kotamäen kekseliäs kieli ihastuttaa ja toisaalta puhuttelee pysäyttävästi kohtalokkaiden ja ajankohtaisten kysymysten äärellä.