Eheää tarinaa vastustava runomanifesti

Punahilkka, Kultakutri, Tähkäpää… Monet kokoelmassa Hukka nukka tukka esiintyvät sadut liikkuvat tiedostamattomina pidetyillä mielen alueilla, fantasioissa, haluissa ja peloissa – vahvimpana ”syödyksi tulemisen” vaara. Pelko kohdistuu sekä ulkopuoliseen että itseen. Vieraus saa eläimen muodon. Miia Toivion runoteos on runsas, ja viittaukset rakentavat siihen tiheän verkoston.

Ensin näyttää, että runot pyrkivät muodostamaan nuoren tytön kasvusta tarinan, mutta odotus hajoaa, kun puhuja kyseenalaistaa tarinallisuuden ylipäänsä. Kriittiset runot koettelevat neljättä seinää. Se, mikä runoissa lopulta sanotaan, vastustaa traumasta eheytymisen tyypillistä lineaarista kertomusta. 

Tiedostamattoman alue näyttäytyy eräässä runossa klassisesti unimaailmassa. Unissakävelijän päässä on keinunut ”valtava sudenpää kuin peruukki”. Toisaalla taas puhutellulla ”on käsien sijasta lonkerot”. Unen logiikka kietoutuu runon logiikkaan. 

Välillä puhuja seuraa ”menneisyyden minänsä” tekemisiä vierestä. Lapsuus edustaa leikkiä ilman kieleen kiinnittymistä, mutta leikki onnistuu vain suljettujen ovien takana pimeässä. Puhuja mietiskelee: ”kenelle tästä kaikesta voisi puhua?” Vastaus on tietysti runo. 

Äkkiä tapahtuu konkreettinen hajoaminen. Puhuteltu sinä taipuu jokaiseen häntä vetävään suuntaan ja: ”siinähän sinä olet nimenomaan olematta enää siinä”. Kertoa voi yrittää, mutta puhujan mukaan eheys on ”keinotekoinen unelma”. Seuraavan runon minästä tulee Punahilkka. Hahmo, joka kävelee kevään virtaan kaula paljaana, eli suojattomana, valmiina purtavaksi. Mieleeni tulevat vampyyrit, nekin tyypillisiä romanttisten fantasioiden hahmoja. Niitä ei kuitenkaan kirjassa mainita, vaan eläinhahmot ovat pääasiassa susia, jotka hyökkäävät ja syövät. Puhuja pitää ensin syömistä mahdollisuutena palauttaa yhteen ”sen, minkä ihminen on erottanut, mistä ihminen on itsensä erottanut”. 

Jos antautuu täysin, ei ole enää ”taistelun” osapuoli. Antautumista tekona määrittelee halu – onko halukas antautumaan vai ei? Ehkä ei ole vielä kypsä päättämään omasta antautumisestaan harkiten: ”niin kuin valkoinen antautumisen merkki / joka ei ymmärrä tarkoitustaan”.

Ajattelen kirjan nimihahmon edustavan menetettyä rakkauden kohdetta, jonka tehtävä on ollut täyttää poissaoloa ja kaipausta ilmentävä aukko. Kuten Anne Carson kirjoittaa teoksessaan Eros, katkeransuloinen: ”Kuka on useimpien rakkausrunojen todellinen aihe? Ei rakastettu. Aihe on tuo aukko.” Toivio puolestaan kirjoittaa: ”Siellä missä hukkanukka katosi on paljon tyhjää, ja luulen että minä olen tehnyt sen tyhjän.” Aukko oli olemassa jo ennestään, mutta sen täyttäminen toisella ei ole kestävä ratkaisu. Jäljelle jää syyllisyyden tunne.

Eräs Punahilkkaa käsittelevä runo nostaa pintaan äidin roolin tytön lähettämisessä matkalle. ”Suoraselkäisen tytön” maineen ja roolin vaarantavat salaisuudet on pidettävä piilossa, mitä havainnollistaa purtu ja tikeillä itse neulottu kieli. Ompeluvälineet ovat pallean alla salassa, minkä takia kumartuminen ei ole mahdollista – tästä siis suoraselkäisyys. Eräs runo kieputtaa oivaltavasti punaisen langan käsitettä: kertomuksella ei ole sellaista, jos kukaan ei ole neulomassa. ”Punainen lanka auttaa pois sen äärestä, minkä kanssa ei voi elää. Entä jos suunta on päinvastainen? Entä jos minä vain haluaisin tietää.” Vahvimmillaan Toivion herkkyys kielelle hätkähdyttää: ”Kertoja puuttui, neuloja puuttui, neulat vain hengittivät jossain tässä aivan lähellä.” 

Muutamat runot saavat lisäselvityksiä, ja esimerkiksi sanan ”taival” tietosanakirjamainen määrittely karkaa alaviitteenä omaksi runokseen. Ajattelen, että tarkoitus on näyttää, kuinka yritys taivuttaa koettu yksiselitteiseksi tiedoksi ei onnistu.

Runojen sisälle toki muodostuu uusia tarinoita: ”oikeasti halu oli järjestäytymätön, hajottava.” Kokoelman eetosta voisi myös muotoilla tarinaksi: eheytyminen ei aina tarkoita minuuden eriytyneiden osien pysyvää yhdistymistä selkeän tarinan ansiosta. Tarina alkaa muodostua helposti, mutta se myös hajoaa helposti.

Eheää tarinaa vastustavat keskenään erilaiset asiat, jotka ovat totta samaan aikaan: ”tuoksu oli tunkkainen ja samaan aikaan rakas”. Punaisen värin käyttö runoissa tuntuu sekä uhkaavalta trauman ytimeltä että polttavalta halulta. Vaikeinta ja ristiriitaisinta kohti voi kurottaa runolla. Identiteetillä voi olla muitakin muotoja kuin pysyvällä tavalla eheä tai sirpaleiksi särkynyt: ”Hänessä on kyse siirtymästä: jokin toinen on läsnä, mutta kätkettynä.”

Lopun esseemäinen teksti yltyy manifestiksi runouden ja runoista kirjoittamisen puolesta. Sen luettuani kirjan alkaa nähdä manifestina alusta alkaen. Rakastan manifestien energiaa, joten viimeistään lopussa olen hurmaantunut. Kaikki ajattelevat ja estetiikkaa rakastavat minäni haluaisivat jäädä asumaan tämän kirjan sivuille.