Ajasta, paikasta ja menetyksestä

Tuija Välipakan kuudes runoteos alkaa paikantamisella: ensimmäiselle sivulle on painettu koordinaatit ja teipattu neulanen, pala saarta. Pian määritetään myös ajankohta ja sukupolvi: muistoissa froteeshortsit ja kaupungissa avain kaulassa. 

Saari on koti ja turva, mutta myös tuntematon olio. Teos käsittelee menetystä, aikaa ja paikkaa, sekä suhdetta maahan, jossa ihminen on ”vähän väärä eläin”. Puhuja on menettänyt isänsä, mutta muistot elävät isälle tärkeässä paikassa. Muistojen lisäksi saaressa viipyilee myös isän hahmo.

Lähtemättä ontologisille kierroksille tai putoamatta kantinkoloon lukija saa päättää, onko isä saareen kuuluva olio vai puhujan tuottama havainto. Teos ei lukitse eikä selitä mitään.

Saaressa aika on toissijaista. Sen rakenne repeilee ja muuttuu: ”olemme kalassa monta vuotta.” Ajattomuus korostaa saaren toiseutta. Puhuja on yhä ja aina isän kanssa saaressa. Aika joustaa, paikka pysyy.

”Metsässä ajalla ei ole suuntaa: / kaikki elävä kuolee kuollut on täynnä elämää.”

Mökissä ikkunoista katsotaan vain ulos. Silti saari on myös subjekti:

”niin kuin saari vastaa kun me ajattelemme sitä”

Paikkaa ei inhimillistetä, saareus säilyy. Sen sijaan puhujan toimijuus heikkenee hänen tullessaan saaren vaikutuspiiriin. Saaressa hän on altis muille voimille.

Teos rakentaa posthumanistista ymmärrystä paikasta ja subjektista. Saaresta tulee subjekti, mutta omalla, saarevalla tavallaan. Ympäröivä järvi on erottamaton osa saarta, samoin siellä kasvava metsä. Inhimillistetystä toimijasta saaren erottaa sen omalakisuus: toisinaan se vertautuu eläimeen, toisinaan lihakseen, osaan jostakin kokonaisuudesta. Usein saari on vain saari. Se on subjekti, jonka olemisesta puuttuu esimerkiksi intentionaalisuus, rationaalisuus ja kuviteltu tietoisuus, joilla usein inhimillistämme olentoja.

Saari ei ole idylli, vaan paikka, jossa on myös uhkaavia ja torjuvia piirteitä. Ajattomuus näkyy tosin myös siinä, että nykyajan tunnetuista uhkakuvista luontokatoa vain sivutaan eikä ilmastokriisi kosketa saarta (vielä). Teos kommentoi ihmisen roolia osana luontoa. Saari ja ihminen muuttavat vastavuoroisesti toisiaan: saaressa puhujan ”ajattelu vaihtuu tuntosarviin”.

”Metsä. Mikä määrä metsää ihmisessä muuttaa ihmisen. / Mikä määrä ihmistä metsässä muuttaa metsän.”

Saaren eräänlainen alkumyytti on ihmiskeskeinen: Ensin kuvitellaan saari. Sitten isä katsoo mökille paikan. Mökin perässä saareen ”kasvavat” sauna ja laituri. Aukeaman säkeissä toteutuu suomalainen ihanne: oma tupa, oma lupa ja erityinen luontosuhde kaupan päälle.

Teos käyttää kieltä monitasoisesti ja sanoittaa asioita, joita olemme kaikki miettineet: kuinka puhua kuolleesta läheisestä, joka on kuolemastaan huolimatta yhä läheinen? Puhujan aikamuotopohdinnasta liikutaan merkkien tasolle, eläinten ja kasvien muotoihin ja liikkeeseen.

”Puhun hänestä silti yhä preesensissä. / Miten hän lakkaa olemasta isäni / vain koska kuolee?”

Kun runot puhuvat talvesta, teksti vaalenee ja kontrasti vähenee. Puista ja niiden kielestä teos kertoo erivahvuisin merkein, joista ihmisen kieli on painettu haaleimmalla musteella. Puiden kieli ja kuoleman kieli ovat yhtä kaukana käsitettävien asioiden piiristä.

Kirjainmerkit muodostavat sivulle lintujen auroja. Miten tekstinkäsittelyohjelma voi saada aikaan jotain näin täydellistä? Haluaisin lainata tähän koko sivun, mutta se on liian vaikeaa. Muuttolintujen aurat lähtevät kuin ihmiset ja muistot.