Ajan vanhat ja uudet metkut

Kun tiesin Ilona Vuoren esikoiskokoelmasta vasta nimen, ryhdyin miettimään, minkälaisia toiveita itse lähettäisin evoluution suuntaan. Välittömästi kuulin mielessäni Markus Kajon pakinaäänen nöyriä anomuksiani muotoilemassa.

Mielleyhtymä osui maaliin. Anomuksia evoluutiolle on runoteoksena leikkisä, ja nimiruno käsittääkseni tekee juuri Kajolle kunniaa. (Täältäkin terveisin: yksi monten puolesta!)

Odotusten vastaisesti nimiruno ei nouse kokoelman vahvimmaksi. Tuntuu kuin se haluaisi lähteä villimmälle laukalle, mutta runoilija kiristää ohjaksia liian pian. Rennompi ja hauskempi on esimerkiksi luettelo siitä, mitä voi ja mitä ei voi tehdä yhtä aikaa. Yhtä aikaa ei voi esimerkiksi ”seisoa päällä ja matkustaa junalla” – vai voisiko sittenkin?

Aika on juuri se tutkimisen ja hämmästelyn kohde, joka yhdistää temaattisesti tiivistä kokoelmaa. Aikakäärmeen kiemurteleva kulku, muistikuvien erikoislaatuinen olemassaolon tapa, kuoleman varmuus – kaikki nämä ovat aiheita, joiden luulisi olevan runoissa loppuun ruodittuja. Ja yhä vain niistä löytyy uusia metkuja, kun runoilija tuoreesti katsoo.

Suuriakin käsitteitä – ja ehkä juuri niitä – kannattaa lähestyä konkretian kautta. Ajasta kertova runo voi kuvata esimerkiksi sitä, millainen olio on viikko: ”Sunnuntai kuulostaa jalkapallokatsomoiden / yksiäänisiltä huokauskuoroilta, näyttää keittiöön laskevalta auringolta / puuvillaliinoilta täysien vuokien päällä.” 

Viikko tuntuu äkkiseltään lastenlyriikan aiheelta, mutta viikkojen kierto rytmittää aikuisen elämää vähintään yhtä vahvasti kuin lapsen. Viikkohan on keinotekoinen aikarakennelma, yksinomaan ihmisen luomus, ja silti monen sisäinen kokemus viikosta on esimerkiksi tilallisesti hahmottuva tai synesteettinen: täydellinen aihe runolle.

Vaikka Anomuksia evoluutiolle onkin selkeästi aikuisten runokokoelma, voin hyvin kuvitella lukevani sitä lapselle ääneen, samaan tapaan kuin vaikkapa Risto Rasaa. Eräs teksti viittaakin Rasan tiskaavaan toukkaan, ja letkeimmillään Vuoren poljento muistuttaa Kirsi Kunnasta: ”hän on laavamainen / talloo kaavamaiset / vastineeksi aavemaisille viisauskausi-ikoneille, / vihaisena ukkonen / & jos pitkään tukkoinen / saa mannerlaatat laukkaamaan/ tadaa, tahdistaa / saa kaiken Nti Aika uudestaan”.

Apropos Nti Aika, Vuoren kokoelma purkaa harkiten kielen binäärisyyttä. Välillä lopputulos on kankeahko, esimerkiksi ”isäntäjärjestelmä” ei oikein luontevasti taivu ”isäntä/emäntä/muu” -järjestelmäksi. Sen sijaan ”esi-ihminen” on jopa luontevampi ilmaus kuin esi-isä tai -äiti, ja ”esiolento” on hurmaava: ”Täällä olen käynyt ja täällä on esiolentokin käynyt.”

Pyrkimys ei silti ole sukupuolineutraaliin kielenkäyttöön: Nti Ajan hahmossa aika on paitsi personoitu, myös sukupuolitettu. ”Eileen Aika” karnevalisoi sukupuolta hauskasti ja kekseliäästi permanentteineen, kellohameineen ja tiimalasivyötäröineen. Neidistä kertovassa osiossa toistuva &-merkin käyttö ärsyttää, kunnes tajuan, että & taitaakin olla juuri se kiemuralle kiertyvä aikakäärme.

Minäkin muuten kuulun sukupolveen, joka on vielä aidosta tarpeesta soitellut Neiti Ajalle. Yritän nyt soittaa uudelleen. Hän ei vastaa.