Luomakunta luonnostelee itseään

Jouni Inkalan teoksessa hymni ei ole välttämättä sitä mitä pitkän ylistysrunon perinteeltä voisi odottaa. Hymnejä on vanhastaan kirjoitettu paitsi isänmaallista henkeä nostattamaan myös jumalille, joten miksei tänä päivänä kirjoitettaisi hymniä geeneille, tieteen vastaukselle elämän suuriin kysymyksiin, joihin on pitkään ollut tarjolla yksinomaan uskonnollisia ratkaisuja?

Elämä on yhtäältä ihme, mutta toisaalta se on myös konkreettinen joukko biologisia ominaisuuksia kuten soluja, kromosomeja, DNA:ta ja geenejä, jotka laajenevat Geenihymnissä edustamaan biologiaa ja monenlaista elämää. 

Inkala luo teoksessaan poetiikan, joka tuo tieteellisen sanaston ensin arkiseen ympäristöön ja sitten kiepauttaa sen mahdollisimman etäälle lukijasta ja asiayhteydestä. Näin Geenihymni ei tunnu turhan mahtipontiselta tai vaikeatajuiselta. Vaikka se on maallisesta kaukana niin tieteellisen sanastonsa kuin hymnien inspiroiman muotonsa suhteen, erikoissanasto maadoittuu tehokkaasti arjen konkreettisissa tilanteissa. Runot eivät vello abstraktioissa, vaikka ne paikoin kurottelevatkin halki historian ja evoluution. Tutut, joskus arkkityyppiset asetelmat synnyttävät eläviä, usein humoristisia kielikuvia ja tilanteita: ”[…]lääkkeen voima / tunkeutuu mikroskoopin silmän alla / pahanlaatuisen kasvaimen luo / koputtaa, kysyy vienolla äänellä: / ‘Saanko tulla kylään?’ / Solukko avaa oven hyvällä mielellä”.

Lopulta biologian perussanasto saattaa olla suurelle yleisölle tieteiden kielistä tutuinta. Ihmiset tahtovat ymmärtää itseään, kehonsa toimintaa, lisääntymistään ja niin edelleen. Näin ainakin ihmisbiologian perusteet tulevat kuin itsestään tutuiksi. Geenihymnikin käsittelee enimmäkseen ihmisbiologiaa, joten se ei niinkään heitä lukijaa keskelle lajikirjon vierasta maailmaa vaan hienovaraisesti nyrjäyttää totuttua tapaamme kaivella omaa napaa. 

Mahtuu teoksen sivuille ihmiskeskeisyyden kritiikkiäkin. Elämää ylistetään, mutta samalla moititaan ihmisen toimintaa elämän tuhoajana. Vaikka ihminen onkin keskiössä, Geenihymni tiedostaa ihmisen olevan vain yksittäinen uloke valtavassa elämän puussa. Eikä ihminen ole elämän näkökulmasta kovinkaan erikoinen paitsi tuhoisuudessaan: ”nousi ihmisen verestä barbaari / asetti jälkimmäinen ylimmäksi itsensä / ulottumattomiin / sitten painoi muut lajit / pesueet, ahtaalle, alas jonnekin.”

Ei ole mikään ihme, että elävä olento päätyy ylistämään elämää. Voisihan uskontokriitikko Ludwig Feuerbachia mukaillen sanoa, että jumalhymneissäkin ylistämme vain omia, perin inhimillisiä erityispiirteitämme. Merkittävä ero jumalten ja geenien ylistämisessä on kuitenkin siinä, että jumalia ylistäessään ihminen uskoo ymmärtävänsä elämää perusteellisemmin kuin tieteilijä, joka vieläpä osaa kysyä uskon seuraajaa huomattavasti tarkempia ja vähemmän ihmiskeskeisiä kysymyksiä elämän olemuksesta. Tieteen tietämättömyyteen olisi Geenihymni voinut paneutua syvemmin, sillä tiedollinen nöyryys tekisi entistä selvemmäksi, ettei geenien ylistäminen välttämättä ole ihmisen itsensä palvomista, vaan laajemmin sen elämän, josta saamme onneksemme olla osallisina edes hetken.